Agatha Christie nostalgian kriitikkona
Teksti Erika Ruonakoski | Kuva Pauliina Mäkelä
Vanhat hyvät ajat – moni meistä kaipaa niitä, mutta onko niitä koskaan ollut? Mistä kaipuussa menneeseen eli nostalgiassa oikeastaan on kysymys? Agatha Christien teoksia pidetään usein konservatiivisina ja mennyttä luokkayhteiskuntaa ihannoivina, mutta teoksessa Bertramin hotellissa neiti Marple toteaa elämän olevan yksisuuntainen katu – takaisin ajassa ei voi palata.
Teksti sisältää juonipaljastuksia neiti Marple -romaaneista,
etenkin teoksesta Bertramin hotellissa.
Vuonna 1965 julkaistussa neiti Marple -tarinassaan Christie kuvaa varsinaista päähenkilöä eli ”peribrittiläistä” lontoolaishotellia seuraavasti: ”Vieras, joka astui ensimmäistä kertaa Bertramiin, saattoi tulla suorastaan rauhattomaksi havaitessaan siirtyneensä kadonneeseen maailmaan. Aika oli vierinyt taaksepäin. Ympärillä oli edvardiaaninen Englanti.”
Lontoossa vieraillessaan myös neiti Marple yöpyy Bertramin hotellissa, jossa on käynyt edellisen kerran teinityttönä. Hotellin asiakaskunta koostuu lähinnä iäkkäistä briteistä ja amerikkalaisista turisteista. Henkilökunnan käytös, sisustus, tarjolla olevat ruoat savusillistä lähtien – kaikki tyydyttää täydellisesti niin Marplen kaltaista nostalgikkoa kuin turistejakin. Myöhemmin neiti Marple toteaa hotellia koskevasta ensivaikutelmastaan: ”Tämä tuntui aluksi niin ihmeelliseltä – mikään ei ollut muuttunut – niin kuin olisi astunut taaksepäin menneisiin päiviin – aikaan, jota rakasti ja jolloin elämä oli ihaninta.”
Tällaista kommenttia voi hyvin odottaa neiti Marplelta, iäkkäältä naiselta, jonka hahmon innoittajina olivat Christien isoäiti ja tämän ystävät. Usein Marple toimiikin kätevänä välineenä hienovaraisen muutosvastarinnan ja ”vanhoihin hyviin aikoihin” kohdistuvan kaipuun ilmaisemiseen. Varsinkin 1940- ja 1950-luvulla kirjoitetuissa tarinoissa hän suhtautuu kovin kitkerästi yhteiskunnalliseen muutokseen, ilmenipä se sitten turhana rikollisten hyysäämisenä tai huonona puutarhanhoitona.
Nostalgiaa kokeakseen ei tarvitse olla vanhus. Ukrainan sodan sytyttyä nostalgia kohdistuu aikaan, jona ydinaseilla uhkaaminen ja Euroopan maaperällä soditut sodat tuntuivat kuuluvan menneisyyteen. COVID-19-pandemian kriittisimpinä hetkinä monet kaipasivat pandemiaa edeltäneeseen aikaan, jona sana ”turvaväli” tarkoitti vähimmäisvälimatkaa kahden liikenteessä olevan auton välillä. Muita kaipuun kohteita ovat mediatodellisuuksien eriytymistä edeltävä aika ja aika, jona ilmastonmuutos häämötti yhä kaukana tulevaisuudessa. Jotkut muistelevat kaiholla maatalousyhteiskuntaa tai aikaa, jona ”tytöt olivat tyttöjä ja pojat poikia”. Lapsen vauva-ajasta muistuu mieleen ongelmaton yhdessäolon hetki, jona aika tuntui pysähtyvän.
‘‘Onko tuossa ”yksinkertaisuudessa” kuitenkin viime kädessä kuitenkin kyse monimutkaisen todellisuuden yksinkertaistamisesta? Onko muutoksessa kyse ainakin osittain siitä, että pitkään olemassa olleet moniselitteisyydet ja jännitteet tulevat artikuloiduiksi?’’
Usein nostalgia liittyy tärkeisiin hetkiin ja muistoihin, jotka herättävät kaihoa juuri siksi, että ne ovat ajallisesti peruuttamattomasti ohi: aikuiseksi varttuneesta lapsesta ei tule enää vauvaa eikä pidäkään tulla. Ongelmaksi saattaa kuitenkin muodostua se, että nostalgikko suorittaa paluun ainoastaan myönteisesti muisteltuun tai kuviteltuun osaan menneisyydessä, mutta yleistää positiivisen tunteen koskemaan menneisyyttä laajemminkin. Näin syntyy ajatus ”vanhasta hyvästä ajasta” tai valtiollisesta ”suuruuden ajasta”. Tiivis yhteisöllisyys saavutetaan unelmissa ilman sen haittapuolia, esimerkiksi saman katon alla asuvien sukupolvien välisiä valtataisteluja ja nuoriin aikuisiin kohdistuvaa valvontaa ja ohjailua. Muinainen suurvalta, joka pysyi koossa vain väkivaltakoneiston avulla, kajastelee mielessä onnelana, jossa kaikki puhalsivat yhteen hiileen ja kulttuuri kukoisti. Kaiken kaikkiaan saatamme kaivata ”yksinkertaisempaa aikaa”, jona meidän ei tarvinnut kyseenalaistaa perusolettamuksiamme tai opetella uusia maailman hahmottamisen tapoja. Onko tuossa ”yksinkertaisuudessa” kuitenkin viime kädessä kuitenkin kyse monimutkaisen todellisuuden yksinkertaistamisesta? Onko muutoksessa kyse ainakin osittain siitä, että pitkään olemassa olleet moniselitteisyydet ja jännitteet tulevat artikuloiduiksi?
1960- ja 1970-luvun neiti Marple-tarinat sivuavat edelleen kysymystä maailman muuttumisesta, mutta nyt neiti Marple suhtautuu muutokseen ymmärtäväisemmin. Menneisyyteen takertuminen näyttäytyy puolestaan seikkana, joka voi ajaa ihmisen epätoivoisiin tekoihin ja jopa murhaan. Teoksessa Neiti Marple koston enkelinä (1971) juuri henkilöhahmon kykenemättömyys hyväksyä muutosta synnyttää pahaa. Tuijottavassa katseessa (1962) murhaaja näyttää pinnalta katsoen edustavan muutosta, mutta sisäisesti hän on jumittunut menneisyyteen, joka viime kädessä motivoi murhan. Lomahotellin murhissa (1964) suhdetta muutokseen kuvataan kevyemmin: luksushotellissa lomaileva neiti Marple kritisoi uudenaikaista tanssityyliä, jossa ihmiset heittelehtivät sinne tänne ja näyttävät aivan ”vääntyneiltä”. Hän päätyy kuitenkin toivomaan, että hotellissa olisi enemmän elämästä nauttivia nuoria – käytännössä kun vain lähinnä keski-ikäisillä ja vanhoilla on varaan hotellin hintoihin.
Vuotta myöhäisemmässä hotellitarinassa eli romaanissa Bertramin hotellissa hotelli itse toimii ”valheellisen vanhan maailman” symbolina. Hotelli, joka esiintyy malliesimerkkinä perinteisestä englantilaisesta elämäntyylistä, onkin pelkkää lavastetta, rikollisuuden keskus, jossa perinteisiä englantilaisia naisia ja miehiä esittävät näyttelijät. Tarkkanäköinen neiti Marple joutuu siis toteamaan, että se, mikä esiintyy aitona ja perinteisenä, onkin vähemmän aitoa ja luotettavaa kuin se, mikä kiinnittyy läpinäkyvällä tavalla nykyaikaan.
Liittyykö nostalgiaan siis väistämättä jonkin asteinen vilpillisyys, halu muistaa jokin asia täydellisempänä kuin sen on todellisuudessa koskaan mahdollista ollut olla tai miksi se voi alkuperäisestä taustastaan irrotettuna tulla? Ja jos liittyy, poikkeaako tuo vilpillisyys mitenkään olennaisesti siitä itsepetoksesta, joka saattaa luonnehtia tulevaisuutta koskevia unelmiamme? Missä kulkee raja elämää eteenpäin vievän fantasian ja itsepetoksen välillä?
Tarinan loppupuolella neiti Marple omaksuu arkirealistisen kannan ja toteaa, ettei menneisyyteen kerta kaikkiaan voi palata. Elämä on hänen mukaansa ”yksisuuntainen katu”, olemukseltaan eteenpäin menemistä. Maailman muuttumista ei voi estää, vaikka muutoksesta ei pitäisikään. Näin neiti Marple päätyy samoille jäljille kuin antiikin filosofi Herakleitos, joka korosti muutoksen jatkuvuutta: ”Kaikki virtaa, mikään ei pysy paikallaan.”
Agatha Christien ajattelua käsittelen filosofisesta näkökulmasta myös tutkimusartikkelissani ”Innocence, Deception, and Incarnate Evil in Agatha Christie’s They Do It with Mirrors” (Literature and Aesthetics 2020, vol. 30, no 2, 55–70). Artikkeli sisältää juonipaljastuksia Christien teoksista.
Kirjallisuus
Christie, Agatha. 1967. Bertramin hotellissa. Suom. Anna-Liisa Laine. Porvoo: WSOY. (Alkuteos At Bertram’s Hotel, 1965.)
— 1965. Tuijottava katse. Suom. Raija Hermala. Porvoo: WSOY. (Alkuteos The Mirror Crack’d from Side to Side, 1962.)
— 1965. Lomahotellin murhat. Suom. Anna-Liisa Laine. Porvoo: WSOY. (Alkuteos A Caribbean Mystery, 1964.)
— Neiti Marple koston jumalattarena. 1972. Suom. Eva Siikarla. Porvoo: WSOY. (Alkuteos Nemesis, 1971.)
— 1977. An Autobiography. London: Collins.
Leave a Reply