Agatha Christie kiitollisuuden ongelmasta
Teksti Erika Ruonakoski | Kuva Pauliina Mäkelä
Teoksessaan Syyttömyyden taakka Agatha Christie kuvaa perhettä, joka kärsii ”aina oikeassa olevan” adoptioäidin hyväntahtoisesta tyranniasta. Onko adoptiolapsista joku vihannut tuota hyväntekijää tarpeeksi tappaakseen hänet? Miksi uhraukset, joita teemme auttaaksemme toista, eivät riitä tekemään häntä kiitolliseksi? Milloin kyse on auttamisesta, milloin taas painostamisesta ja pakottamisesta?
Romaanin Syyttömyyden taakka (1958) henkilöhahmo Rachel Argyle on kauniisti sanottuna voimakastahtoinen nainen. Hän uskoo tietävänsä parhaiten, miten itse kunkin tulisi hoitaa asiansa. Karummin ilmaistuna hän jyrää oman näkemyksensä läpi hinnalla millä hyvänsä. Toisen maailmansodan jälkimainingeissa hän on adoptoinut viisi lasta ja pitää itseään hyväntekijänä, ehdottomasti parempana vaihtoehtona kuin jonkun alkoholistiäiti tai köyhät ja välinpitämättömät sukulaiset. Perheenjäsenten silmissä hän on itseensä tyytyväinen mehiläiskuningatar, joka hallitsee muita lujalla otteella. Aviomiehen toiveet ovat sivuseikka, samoin lasten kaipuu aiempia perheitään kohtaan. Koska adoptioäiti on vauras ja siksi erityisen vaikutusvaltainen, lapset ovat aikuistuttuaankin yhä riippuvaisia hänestä. Heidän tekemänsä valinnat ovat suurelta osin reaktioita Rachelin itsevaltiuteen: olennaista on tehdä päinvastoin kuin äiti toivoo ja vaatii, oli sitten kyse urasta, moraalista tai puolisonvalinnasta. Tiukan paikan tullen lapset turvautuvat kuitenkin äitinsä apuun, joutuen samalla alistumaan hänen tahtoonsa.
”Kiittämättömyys on maailman palkka”, sanoo vanha sananlasku. Tämä pitää paikkansa sikäli, että annettu apu sitoo auttajan mielenkiinnon autettavan käyttäytymiseen. Käyttääkö autettu annetut varat järkevästi, onko hän ahkera, miellyttävä tai rakastava? Vai onko auttaja auttanut autettavaa ”turhaan”, vain nähdäkseen tämän jälleen kerran pilaavan mahdollisuutensa? Annettu apu siis paitsi mahdollistaa myös rajaa autettavan toimintaa. Helposti käykin niin, että hänen oma toimijuutensa ahdetaan tällöin ulkoapäin asetettuihin raameihin ja hänen odotetaan toimivan toisten asettamien päämäärien hyväksi. Autettava kuitenkin toivoisi hyvien asioiden tapahtuvan itselleen siksi, että on tehnyt jotakin ansaitakseen ne. Hän ei halua olla armeliaisuuden kohde, vaan hyödyllinen yhteisön jäsen – joku, jota arvostetaan tekojensa ja kykyjensä ansiosta ja omana itsenään. Hän haluaa tehdä ratkaisunsa vapaasti, meni syteen tai saveen. Se, että jollakulla on kyky auttaa häntä, alleviivaa hänen alempaa asemaansa, kyvyttömyyttään parantaa elämänsä ehtoja tai tuottaa omalla toiminnallaan jotakin myönteistä toisten elämään.
Syyttömyyden taakassa eräs sivuhenkilöistä, tohtori MacMaster kysyy: ”Eivätkö kiinalaiset olleet sitä mieltä, että hyväntekeväisyyttä on pidettävä pikemminkin syntinä kuin hyveenä? Siinä on perää. Hyväntekeväisyys saa aikaan kaikenlaista. Se sitoo ihmisiä.” Hän esittää, että vaikka palveluksen tekijä pitäisikin henkilöstä, jolle sen tekee, ei ole mitenkään sanottu, että autettu kokisi samoin häntä kohtaan: ”Pitääkö hän todella palveluksen tekijästä? Tietysti hänen pitäisi, mutta onko näin?”
’’Kun ’oikeat ratkaisut’ tarjotaan heille pakotetusti, ylhäältäpäin, ei niiden hyvyydellä ja sopivuudella ole merkitystä heidän vapaudenkaipuunsa rinnalla.’’
Politiikkaa seuraavat ihmettelevät usein, miksi ihmiset äänestävät omien etujensa vastaisesti, miksi he eivät ymmärrä omaa hyväänsä vaan toimivat tavalla, joka suurella todennäköisyydellä johtaa heidän oman tilanteensa heikkenemiseen. Jos nämä väittämät pitävät paikkaansa, voisiko osa vastauksesta piillä siinä, minkälaisia toimijuuden kokemuksia eri valinnat tarjoavat? Että olemme valmiita vaikka kaivamaan oman hautamme, jos vain koemme kaivavamme sen omasta tahdostamme ja omia päämääriämme varten? Että näin tekeminen on mielekkäämpää kuin seurata sivusta, kun ”viisaammat” toimivat ”hyväksemme” tavoilla, joiden perusteita ja päämääriä emme täysin ymmärrä?
Simone de Beauvoir on todennut Pariisin vapauttamisesta saksalaisten miehityksestä: ”Tavoitteena ei ollut vapautettu Pariisi vaan itse vapauttaminen. Niille, jotka taistelivat, ei riittänyt, että Pariisi vapautettiin – he halusivat vapauttaa sen.” Toisin sanoen yksilö tahtoo parantaa olosuhteitaan itse. Vain oman aktiivisuutensa kautta hän sitoutuu maailmaan ja rakentaa tulevaisuuttaan. Vaikka Pariisia ei ehkä olisikaan vapautettu ilman amerikkalaisten tukea eikä työntekijä pysty tekemään työtään ilman saamaansa työpaikkaa, olennaista on se, ettei yksilön saama tuki ala määrittää hänen tekemisiään. Jos niin käy, hänestä tulee pelkkä väline toisen tahdon toteuttamiseen.
Kiitollisuutta ei siis välttämättä koeta tilanteissa, joissa sitä saatetaan eniten odottaa. Toisaalta toisen ilo siitä, että olen läsnä ja olemassa, voi hyvinkin herättää kiitollisuuden tunteen. Tällaista lahjaa on mahdotonta antaa toiselle, jos auttajan ensisijaisina päämäärinä on ollut ”pelastaa” toinen ja esiintyä hyväntekijänä. Paradoksaalisesti kiitollisuuden herääminen näyttäisikin edellyttävän, ettei kohde tavoittele sitä eikä pidä sitä itsestään selvyytenä. Hän ei tarvitse toisen kiitollisuutta.
Sama pätee myös tiedollisessa mielessä: kun toinen uskoo tietävänsä kaiken paremmin kuin keskustelukumppani, ei mitään todellista vaihtoa synny. Jos keskustelun haluaa aidosti toteutuvan keskusteluna, vaihtona, ei lopputulosta eikä omia näkemyksiä voi naulata kiinni ennalta.
Syyttömyyden taakassa holhoamisen ja kiittämättömyyden teema toistuu äidin ja lasten suhteen lisäksi myös lapsista vanhimman eli Maryn suhteessa invalidisoituneeseen puolisoonsa Philipiin. Marystä on tullut puolisonsa hoivaaja tämän sairastuttua polioon ja jouduttua pyörätuoliin. Kun Philip toteaa, että Marystä olisi pitänyt tulla sairaanhoitaja, Mary vastaa: ”Minulla ei ole pienintäkään halua hoivata kaiken maailman ihmisiä. Ainoastaan sinua.” Näin hän tulee myöntäneeksi, että tilanne, jossa mies on hänestä riippuvainen hoivattava, oikeastaan miellyttää häntä. Philip sen sijaan on katkera hoivattavan osassa. Voidakseen kerrankin tuntea olevansa toimija, se, joka saa rattaat pyörimään, hän ryhtyy suorittamaan omia murhatutkimuksiaan, valmiina jopa vaarantamaan henkensä niissä.
Aikuisiksi kasvaneet adoptiolapset ja pyörätuoliinsa sidottu Philip tuntevat vaivoin pidäteltyä raivoa ”auttajiaan” kohtaan. Materiaalinen yltäkylläisyys ei ole tuonut heille vapautta eikä itsemääräämisoikeutta. Kun ”oikeat ratkaisut” tarjotaan heille pakotetusti, ylhäältäpäin, ei niiden hyvyydellä ja sopivuudella ole merkitystä heidän vapaudenkaipuunsa rinnalla.
Pahimmillaan ”auttaminen” onkin puhdasta väkivaltaa ja puhe avusta lähinnä sumuverho, jonka suojissa maailmaa muokataan haluttuun suuntaan. Vain ”auttaja” itse tietää, missä määrin lopulta uskoo omaan tarinaansa. Usein häntä motivoi sekava vyyhti kyseenalaistamattomia uskomuksia ja oman edun tavoittelua. Aitoa kiitollisuutta tällainen ihminen saa odottaa maailman tappiin asti.
Kirjallisuus
Beauvoir, Simone de. 2007. “Moraalinen idealismi ja poliittinen realismi”, teoksessa toim. Sara Heinämaa ja Erika Ruonakoski: Onko Sade poltettava? ja muita esseitä, 39–65. Suom. Erika Ruonakoski. Helsinki: WSOY. (Alkuteksti “Idéalisme moral et réalisme politique”, 1945.)
Christie, Agatha. Syyttömyyden taakka. 1976. Suom. Anna-Liisa Laine. Porvoo: WSOY. (Alkuteos Ordeal by Innocence, 1958.)
Leave a Reply