The Agatha Christie Blog Series invites the reader to explore the existential foundations of topical problems in dialogue with Agatha Christie’s detective stories

Agatha Christie silmänkääntötemppuja tutkimassa

Teksti Erika Ruonakoski | Kuva Pauliina Mäkelä

Niin sanottu totuuden jälkeinen aika kutsuu kysymään, miksi meillä on niin kiire ottaa kantaa, uskoa, että asiat ovat niin tai näin. Miksi meitä on niin helppo pettää ja miksi haluamme itse pettää itseämme? Vastausta voi etsiä Agatha Christien salapoliisikertomuksista. 

Agatha Christien teosten pysyvimpiä teemoja ovat petos, epäily ja itsepetos. Tämä koskee paitsi hänen salapoliisiromaaneitaan myös salanimellä Mary Westmacott kirjoitettuja teoksia. Christien kiinnostusta epäilyn ja vierauden tunteen kuvaamiseen saattavat selittää raskaat kokemukset, jotka leimasivat hänen lapsuuttaan ja varhaista aikuisuuttaan. Hän menetti isänsä ollessaan vain yksitoistavuotias, minkä jälkeen ”asiat vaikuttivat samalta, mutta ilmapiiri oli eri”, kuten hän omaelämänkerrassaan kuvailee. Tästä lähtien hän alkoi ahdistuneesti seurata sydänkohtauksista kärsineen äitinsä vointia, hiipien yöllä tämän oven taakse kuuntelemaan, kuuluuko hengityksen ääniä vai onko äiti kenties kuollut. Äiti lopulta kuoli, kun Christie oli jo muuttanut pois ja eli yhdessä miehensä Archie Christien ja pienen tyttärensä Rosalindin kanssa. Christien järjestellessä äitinsä jäämistöä mies ilmoitti rakastuneensa toiseen naiseen.

Mihin luottaa? Voiko kehenkään tai mihinkään luottaa, kun maailma sellaisena, kuin sen on tullut tuntemaan, romahtaa kerran toisensa jälkeen palasiksi, kun läheiset kuolevat ja kun rakastettu pettää? Christien teoksissa on kyse juuri tästä, epätoivon kokemuksesta tilanteessa, jossa tuttu polku alkaa upottaa ja omat uskomukset maailmasta horjuvat. 

’’Epävarmuuden ja ei-tietämisen ei tarvitse kuitenkaan merkitä maailman hajoamista tai luottamuksen puuttumista. Ne voivat olla myös luova tila elämän moniselitteisyyden edessä, pysähtymistä katsomaan tarkemmin ja eri näkökulmista.’’

Christien teos Neiti Marplea ei petetä (They Do It with Mirrors, 1952) käsittelee petosta, halua uskoa tietyllä tavalla, näkemistä ja illuusioita. Pinnalta katsoen teos on komediallinen, mutta komedia syntyy inhimillisten heikkouksien –  turhamaisuuden, omahyväisyyden, kateellisuuden, manipulatiivisuuden, naiiviuden ja ylenpalttisen miellyttämisenhalun – säälimättömästä suomimisesta. Christie pilkkaa maailmaa, jossa ihmisten toimintaa motivoi tarve piilottaa osia itsestään. Huijaamiseen ja illuusioihin viittaa myös alkuteoksen nimi: ”to do it with mirrors” tarkoittaa silmänkääntötempun tekemistä.

Lähes kaikki henkilöhahmot esiintyvät eräänlaisessa valepuvussa: yksi esiintyy nuorempana kuin onkaan, toinen sairaampana, kolmas hyväntahtoisempana ja neljäs kevytmielisempänä kuin onkaan. Myös neiti Marple osallistuu naamioleikkiin. Hän pukeutuu nukkavieruimpaan asuunsa ja soluttautuu valtavaan goottilaistyyliseen kartanoon omistajan köyhänä tuttavana. Salapoliisiromaanin kontekstissa hänen tehtävänään on sekä toimia järjen äänenä että muistuttaa pahan läsnäolosta. Pahin on niin usein totta”, hän toteaa.

Epäilyksen, epävarmuuden ja täydellisen epäluottamuksen tila päättyy, kun Marple lopulta paljastaa murhaajan. Pahuus ja hulluus on nyt eristetty poikkeavaan yksilöön, ja muut voivat jatkaa rauhassa elämäänsä. 

Jos kysymys uskomisesta ja kannan valitsemisesta kiinnittyy ensisijaisesti siihen, kehen luotamme ja luotammeko kehenkään, tai voimmeko luottaa maailmaan ja sen turvalliseen olemassaoloon itsessään, ei ole ihme, jos haluamme vakauttaa kantamme mahdollisimman nopeasti. Valitsemme aina luottamuksen ja uskomisen johonkin – vaikka sitten siihen, että voimme luottaa vain itseemme – mieluummin kuin kauhistuttavan tilanteen, jossa ympäröivän maailman johdonmukaisuus tuntuu hajoavan. Epävarmuuden ja ei-tietämisen ei tarvitse kuitenkaan merkitä maailman hajoamista tai luottamuksen puuttumista. Ne voivat olla myös luova tila elämän moniselitteisyyden edessä, pysähtymistä katsomaan tarkemmin ja eri näkökulmista.

Neiti Marple saa rikosten selvittämiseen johtavan oivalluksensa ymmärrettyään, että on ollut osa yleisöä, joka on nähnyt tapahtumat vain rikollisten haluamasta näkökulmasta. Hän ja muut ”yleisön” jäsenet ovat täydentäneet tapahtumia mielessään siten, kuin heistä on ollut loogista ja kuten heidän on odotettukin tekevän. Samanlaista täydentämistä teemme kaikki suhteessa kaikkeen kokemaamme. Todellisuudessa yksi näkökulmanmuutos ja oivallus aiemman näkökulmamme rajoituksista eivät kuitenkaan synnytä kaikenkattavaa näkymää maailmaan. Jotakin jää aina piiloon. Selvitystyö ei pääty koskaan. 

Agatha Christien ajattelua käsittelen filosofisesta näkökulmasta myös tutkimusartikkelissani InnocenceDeception, and Incarnate Evil in Agatha Christie’s They Do It with Mirrors (Literature and Aesthetics 2020, vol. 30, no 2, 55–70). Artikkeli sisältää juonipaljastuksia Christien teoksista.

Kirjallisuus 

Christie, Agatha. 1977. An Autobiography. London: Collins.  

— 1969. Neiti Marplea ei petetä. Suom. Leena ja Matti Jaskari. Porvoo: WSOY. 
(Alkuteos 
They Do It with Mirrors, 1952.) 

Husserl, Edmund. 2004. Ideas: General Introduction to Pure Phenomenology. Engl. W.R. Boyce Gibson. London: Routledge. (Alkuteos Ideen zu einer reinen Phänomenologie und phänomenologischen Philosophie, 1913.) 

Kierkegaard, Søren. 2016. Kuolemansairaus. Suom. Janne Kylliäinen ja Tapani Laine. Helsinki: Basam Books. (Alkuteos Sygdommen til Døden, 1849.) 

Sartre, Jean-Paul. 2001/1943. L’être et le néant. Paris: Gallimard. 

Neiti Marplen hahmo 

Agatha Christien oman kertomuksen mukaan neiti Marplen hahmo syntyi pitkälti hänen isoäitinsä ystävien innoittamana. Eräänlainen prototyyppi hahmolle löytyy Christien varhaisesta teoksesta Roger Ackroydin murha (1926). Tämän teoksen kertojahahmon tohtori Sheppardin sisar Caroline on utelias ”vanhapiika”, joka saa selville kaiken mahdollisen poistumatta kotoaan minnekään. Kun teoksen näytelmäsovituksessa Carolinen hahmo korvattiin nuorella, viehättävällä naisella, Christie ärsyyntyi lempihahmonsa poistamisesta. Näin näytelmästä nimittäin hävisi myös kylän elämän olennainen heijastuspinta 

Myöhemmin Christien novelleihin ja romaaneihin ilmestyi uudenlainen etsivähahmo, neiti Jane Marple. Tämä kutomista ja puutarhanhoitoa harrastava iäkäs nainen ratkoo rikoksia elämänkokemuksensa ja ihmistuntemuksensa tuottamien assosiaatioiden avulla. Christien tunnetuimmasta etsivähahmosta Hercule Poirot’sta poiketen neiti Marple ei korosta itseään vaan vetäytyy rikoksia selvittäessään taustalle, hyödyntäen vanhan naisen ”näkymättömyyttä” ja oletettua vaarattomuutta: ihmiset puhuvat ohi suunsa ”vanhan höppänän” läsnä ollessa. Marple on samanaikaisesti lempeä ja julma – ymmärtäväinen ihmisten pieniä heikkouksia kohtaan mutta armoton suoranaisia rikollisia kohtaan. Vaikka hän tekee yhteistyötä poliisin kanssa, ei hän edusta maallista vaan arkaaista jumalallista oikeutta. Hän sotii pahuutta vastaan suojellen viattomia ja mahdollistaen rikollisten tekojen kostamisen.  

Christie itse kertoi pitävänsä enemmän Marplesta kuin omahyväisestä Poirot’sta. Pieneksi ongelmaksi tosin muodostui neiti Marplen ikä. Hän oli jo ensimmäisissä kertomuksissa 65–70-vuotias, ja niiden jälkeen neiti Marple -tarinoita ilmestyi vielä yli neljäkymmenen vuoden ajan. Koska  lähes kaikki tarinat sijoittuvat kirjoittamisajankohtaansa, olisi Marple ollut viimeisissä tarinoissa periaatteessa jo yli satavuotias. 

Neiti Marple –romaanit 

1930 The Murder at the Vicarage. London: Collins. (Murha maalaiskylässä. 1954. Suom. Eila Pennanen. Porvoo: WSOY.)

1942 The Body in the Library. New York: Dodd, Mead and Company. (Ruumis kirjastossa. 1972. Suom. Ragni Rossi. Porvoo: WSOY.)

1942 The Moving Finger. New York: Dodd, Mead and Company. (Syyttävä sormi. 1972. Suom. Eva Siikarla. Porvoo: WSOY.)

1950 A Murder is Announced. London: Collins. (Kuolema ilmoittaa lehdessä. 1950. Suom. Eila Pajastie. Porvoo: WSOY.)
1952 They Do It with Mirrors. London: Collins. (Neiti Marplea ei petetä. 1969. Suom. Leena ja Pekka Jaskari. Porvoo: WSOY.)

1953 A Pocket Full of Rye. London: Collins. (Salaperäiset rukiinjyvät. 1956. Suom. Eila Pennanen. Porvoo: WSOY.)  

1957 4:50 from Paddington. London: Collins. (Paddingtonista 16.50. 1968. Suom. Anna-Liisa Laine. Porvoo: WSOY.)

1962 The Mirror Crack’d from Side to Side. London: Collins. (Tuijottava katse. 1965. Suom. Raija Hermala. Porvoo: WSOY)

1964 A Caribbean Mystery. London: Collins. (Lomahotellin murhat. 1965. Suom. Anna-Liisa Laine. Porvoo: WSOY.)

1965 At Bertram’s Hotel. London: Collins. (Bertramin hotellissa. 1967. Suom. Anna-Liisa Laine. Porvoo: WSOY.)  

1971 Nemesis. London: Collins. (Neiti Marple koston jumalattarena. 1972. Suom. Eva Siikarla. Porvoo: WSOY.)  

1976 Sleeping Murder. London: Collins. (Neiti Marplen viimeinen juttu. 1977. Suom. Anna-Liisa Laine. Porvoo: WSOY.) Christie kirjoitti teoksen viimeiseksi neiti Marple-tarinaksi vuonna 1940. Teos julkaistiin vasta Christien kuoleman jälkeen.

Kommentti (1)

  • Arja Tvi

    Niin totta ! Luin juuri aamun Hesarin tämän artikkelin lukemisen jälkeen, sen antaman suodattimen läpi. Tajunnan räjäyttävä kokemus. Harmaa voikin olla jopa räikeä! "”yleisön” jäsenet ovat täydentäneet tapahtumia mielessään siten, kuin heistä on ollut loogista ja kuten heidän on odotettukin tekevän. Samanlaista täydentämistä teemme kaikki suhteessa kaikkeen kokemaamme. Todellisuudessa yksi näkökulmanmuutos ja oivallus aiemman näkökulmamme rajoituksista eivät kuitenkaan synnytä kaikenkattavaa näkymää maailmaan. Jotakin jää aina piiloon"

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

c

Lorem ipsum dolor sit amet, unum adhuc graece mea ad. Pri odio quas insolens ne, et mea quem deserunt. Vix ex deserunt torqu atos sea vide quo te summo nusqu.