Diagnosoinnin vaaroista, osa 2
Teksti Joonas Martikainen kuva Sasha D.
Tämän tekstin ensimmäisessä osassa käsittelin diagnoosin historiaa poliittis-filosofisena työkaluna. Tässä osassa käsittelen tiettyjen filosofisten diagnoosien käytännön seurauksia ja koskettelen myös solidaarisuuden roolia poliittisissa liikkeissä.
Poliittisen diagnoosin tekemistä on ajateltu usein emansipaation eli vapautumisen työnä. Yhteiskunnallisissa olosuhteissa vallitseva ongelma tai sairaus, patologia, on tunnistettava ja ymmärrettävä, jotta siihen voi tehokkaasti puuttua. Poliittisen diagnoosin ja tavoitellun emansipaation välinen vaikutussuhde ei ole ongelmaton.Kriittiset yhteiskuntafilosofit ovat aina pyrkineet tekemään diagnooseja osoittaakseen, mitä yhteiskunnallista patologiaa vastaan ja miksi ihmisten on järjestäydyttävä ”terveyden” eli emansipaation ja vapautumisen puolesta. Usein filosofien muotoilema näkemys mahdollisesta terveydestä on kuitenkin osoittautunut itsessään puutteelliseksi ja uusien ongelmien lähteeksi.
Luin äskettäin toimittaja Vincent Bevinsin viime vuonna ilmestynyttä kirjaa If We Burn: The Mass Protest Decade and the Missing Revolution. Bevinsin haastattelemat aktivistit kertovat 2010-luvun suurista protestiliikkeistä, jotka monesti päätyivät torjumaan hierarkisen organisaation ja jähmeät instituutiot horisontaalisen kokeilun ja vapaamman järjestäytymisen puolesta. Taustalla vaikutti 1900-luvun vallankumousten ja -kaappausten ruma historia ja sen myötä kaikki ne tavat, joilla kumouksella valtaan nostettu järjestelmä paljastui usein vain uudeksi ja mahdollisesti edellistäkin julmemmaksi sortokoneistoksi. Tilalle haluttiin synnyttää tiloja, joissa voisi kokeilla uusia solidaarisuuden muotoja ja elämisen tapoja mahdollista myöhempää käyttöä varten. Mielenosoitukset monesti onnistuivatkin tässä osallistujiensa henkisen avaruuden kasvattamisessa ja uusien käytänteiden kokeilemisessa. Huomautan, että tämä ei ole ei-mitään! Tällaisten maanalaisten virtausten irti päästämisellä on usein yllättäviä ja hankalasti ennustettavia vaikutuksia. Protestit kuitenkin säännönmukaisesti epäonnistuivat tavoitteessaan konkreettisesti muuttaa yhteiskuntaa ja sen rakenteita.
Näyttelyssä esillä ollutta Myriam Boulosin valokuvasarjaa Se mikä on meidän voi lukea kertomuksena yhdestä tällaisesta liikkeestä. Kuvissa näkyy, miten pitkään jatkunut turhautuminen Libanonin hallintoon repesi vuonna 2020 tapahtuneen satamaräjähdyksen jälkeen laajoiksi mielenosoituksiksi. Boulosin kuvissa loistaa yhtäältä mielenosoituksiin kokoontuneiden ihmisten välinen solidaarisuus ja aito vapautumisen riemu. Toisaalta niissä on painostavasti läsnä elämän jatkuminen mielenosoitusten jälkeen kun korruptoitunut hallitus jatkaa olemassaoloaan. Bevins puhuu kirjassan haastattelujensa pohjalta protestien jälkeisestä krapulasta. Euforisen vastarinnan hetken jälkeen ne asiat, joita vastaan noustiin pysyivät samana tai jopa menivät huonompaan suuntaan. Hunter S. Thompson kirjoitti myös siitä hetkestä, jolloin 1960-luvun vastakulttuurin aalto viimein murtui ja jätti jälkeensä joukon eri tavoin hämmentyneitä ihmisiä. Silläkin kertaa poliittiseen vallankäyttöön kykenevät organisaatiot ja instituutiot jäivät rakentamatta ja tätä myöten myös toivottu vallankumous saavuttamatta.
Joskus institutionaalisten hierarkioiden torjuminen on tie uusiin, vielä myrkyllisempiin hierarkioihin: muistamme Orwellin maatilan, jolla toiset eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset. Valta ei ole koskaan puhdasta tai viatonta ja se kertyy aina joillekin.
Kun patologisen asiantilan diagnoosista ja tavoitellusta emansipaatiosta puuttuu ajatus uusien ja pysyvien demokraattisten instituutioiden rakentamisesta, ongelma on tämä: diagnosoija unelmoi vapautumisen lääkkeestä mutta unohtaa siihen olennaisesti kuuluvan myrkyn eli vapaailtoja syövän organisatorisen työn, jota on tehtävä pysyvien rakenteiden luomiseksi, joka vaaditaan ison massaliikkeen ja suuren ja näkyvän hetken perinnön kääntämiseen pysyvämmän poliittisen muutoksen ajamiseen. Tässä kohtaa joku voi kysyä, eikö tämä merkitse vain uusien puolueiden luomista vanhojen ja väsyneiden tilalle ja aktivistien kesyttämistä nykyisen systeemin ylläpitäjiksi, periksi antamista ja itsensä myymistä? Ehkä, ehkä ei. Ironista kyllä juuri Lenin kehui suomalaisia ammattiyhdistysaktiiveja tiheästä työväentalojen verkostosta, jotka osaltaan toimivat suomalaisen kansanvallan laboratorioina lujittaen parlamentaarista demokratiaa totalitarismia vastaan. Pysyvät instituutiot voivat olla myös mahdollistavia tiloja, joissa muutos aineellistuu ja muuttuu arkijärjeksi.
Joskus institutionaalisten hierarkioiden torjuminen on tie uusiin, vielä myrkyllisempiin hierarkioihin: muistamme Orwellin maatilan, jolla toiset eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset. Valta ei ole koskaan puhdasta tai viatonta ja se kertyy aina joillekin. Jos ei ole olemassa institutionaalisia työkaluja sen jakamiseen, muita tasa-arvoisemmat voivat tehdä sillä melkein mitä vaan. Joskus kauniista ajatuksesta lähtevä haluttomuus muodostaa instituutioita ja niihin kuuluvia hierarkioita pettää koko demokratian idean vielä pahemmin kuin niihin osallistuminen kummempia miettimättä.
Osansa on myös solidaarisuudella. Jonkin yksilöä suuremman rakenteen kontekstissa yksi oikea diagnoosi voi myös antaa tilaa rinnakkaisille kannoille. Instituutiot mahdollistavat periaatteellisten konfliktien käymisen myös rakentavasti. Rochelle DuFord on äskettäin kirjoittanut siitä, miten solidaarisuutta ei voi olla poliittisessa liikkeessä ilman konflikteja ja miten yksilöiden välille syntyvien konkreettisten ristiriitojen sivuuttaminen saattaa lopulta tuhota liikkeen ja sen mukana mahdollisuuden vaikuttaa. Solidaarisuus vaatii kykyä rinnakkaiseloon ja kompromisseihin myös sellaisten ihmisten kanssa, jotka ehkä jakavat liikkeen päivänpoliittiset päämäärät, mutta voivat muilta kannoiltaan olla jopa liikkeen henkeä vastaan.
Tämä voi kuulostaa pessimistiseltä. Tuhovoimaisimpia ovat kuitenkin olleet juuri ne viime vuosisadan poliittiset liikkeet, jotka ovat tarjonneet utopistista eskatologiaa ja ongelmatonta rinnakkaiseloa maailmassa vailla hierarkioita ja ristiriitoja. Ajatteli itse diagnoosista siis mitä tahansa, halutun poliittisen muutoksen tiellä tulee kuitenkin aina olemaan paitsi organisoitumista konkreettiseen vastarintaan, myös mutkikkaita kompromisseja, niistä riitelyä, paperinpyörittelyä ja ankeita kokouksia – ja joskus myös vaikeita päätöksiä, jotka ajavat samalla puolella olevia ihmisiä toisiaan vastaan ja uhkaavat tuhota koko liikkeen.
On lopuksi mainittava, että juuri aktivistiliikkeet ovat väsymättömällä työllä onnistuneet saamaan aikaan valtavan määrän muutoksia, jotka ovat parantaneet konkreettisesti meidän kaikkien elämää. Heidän ansiostaan elämme monin tavoin paremmassa ja vapaammassa yhteiskunnassa kuin aiemmin. On helppoa istua filosofina pehmeällä tuolilla kertomassa, miten asiat pitäisi hoitaa. Jos kuitenkin haluamme tehdä poliittisia diagnooseja, filosofinen perinne ohjeistaa myös miettimään, onko haluttu emansipaation lääke myös myrkkyä – erohan näiden kahden välillä on lopuksi siinä, miten paljon ja mihin vaivaan farmakonia käytetään.
Kiitän keskusteluamme johtanutta Päiviö Omwamia, kanssakeskustelija Alex Andra Rekolaa ja keskusteluun osallistunutta yleisöä ajatuksia herättäneestä iltapäivästä. Lisätietoa poliittisen valokuvan festivaalista löytyy festivaalin sivuilta.
Leave a Reply