Diagnosoinnin vaaroista
Teksti Joonas Martikainen kuva sasha d.
Poliittinen diagnoosi, meille tyrkytetyn kapitalistisen normaalin torjuminen, ja lääke, sen kynsistä pakeneminen, ei ole lähtökohtaisesti hyvä tai paha. Se on silti, Michel Foucault’ta mukaillakseni, vaarallinen; toisin sanoen sillä on myös riskinsä.
Poliittisen valokuvan festivaalin 6. edition otsikko oli diagnoosi. Nämä ajatukset diagnoosin filosofisista ja poliittisista ulottuvuuksista syntyivät vastauksena näyttelyyn ja sen tiimoilta 24.4.2024 järjestettyyn keskustelutilaisuuteen, jossa pohdittiin erilaisten diagnoosien filosofisia ja poliittisia ulottuvuuksia. Näyttelyn teokset käsittelivät aihetta monista tulokulmista, aina transterveydenhuollon ongelmista joukkohysteriatapauksiin. Monissa teoksissa teemana oli se, mitä on olla diagnosoivan katseen kohteena. Teokset kuitenkin pyrkivät myös tekemään yhteiskunnallisia diagnooseja. Näyttely ja keskustelu tarjosivat minulle hyvän tilaisuuden miettiä eräitä poliittisten diagnoosien ongelmallisia puolia.
Sanalla “diagnoosi” on lääketieteellisen merkityksensä lisäksi myös rinnakkainen merkitys jonkin asian kriittisenä tarkasteluna. Diagnōsis tarkoittaa jonkin tiedon tarkasti läpi käymistä piilevän ilmiön paljastamiseksi. Tämä lääketieteellisen, filosofisen ja poliittisen ajattelun sekoittuminen ei liene sattumaa. Länsimaisen filosofian perinne alkoi muotoutua antiikin maailmassa tiiviissä yhteydessä kehittyvään lääketieteeseen aikana, jolloin näitä kahta ei vielä erotettu tarkasti toisistaan. Lääketieteen klassikko Galenos totesi, että hyvä lääkäri on myös filosofi, ja filosofi Epikuros kehotti hakemaan filosofiasta terveyttä sielulleen. Arvoituksellisemmin filosofian ja lääketieteen suhteesta puhuvat Sokrateen viimeiset sanat: hän pyysi seuraajiaan uhraamaan kukon lääketieteen ja terveyden jumala Asklepiokselle. Halusiko hän kuoleman kielissä kiittää jumalaa tervehtymisestään sairaudesta nimeltä elämä? Tästä lähes yliluonnollisen terveen hahmon sortumisesta viimeiseen heikkouteen Sokratesta sätti Friedrich Nietzsche, itsekin terveyden ja sairauden filosofi. Tarkoittiko Sokrates viimeisillä sanoillaan kuitenkin jotain vähemmän ilmeistä?
Viimeisissä luennoissaan ”totuuden rohkeudesta” Michel Foucault puhui paljon siitä, miten totuuden puhuminen, parrhesia, ymmärrettiin antiikissa toiminnaksi, joka tervehdyttää ihmistä ja koko yhteisöä. Jos valheelliset ajatukset ovat sielun sairaus, filosofia totuuden rakastamisena on sielun lääkitsemistä, ja tämä lääke auttaa niin ihmisiä kuin yhteiskuntia. Ajatuksen parrhesiasta yhteisöllisenä toimintana veivät äärimmilleen antiikin kyynikkofilosofit, jotka asettuivat tietoisesti ulkopuolisiksi koko yhteisöön nähden puhuakseen siitä totta, paljastaakseen sen normien tekopyhyyden ja ojentaakseen kansalaisia kohti terveempää elämäntyyliä. Jotain heidän hengestään elää kaikkien yhteiskunnallisten radikaalien eetoksessa rakastaa ja puhua totta sanan vakavassa mielessä, esittää diagnoosi siitä, mikä ympäröivää maailmaa oikein vaivaa.
Meille markkinoidaan illuusiota kokonaisesta identiteetistä henkilönä, joka on erilaisuudestaan huolimatta hyväksytty normaaliksi osaksi yhteiskuntaa. Kapitalismia ei haittaa heteronormista poikkeava seksuaalisuus, binääristä poikkeava sukupuoli, tai neurotyypillisestä poikkeavat aivot. Jokainen uusi identiteettiryhmä on tervetullut, kunhan he alistavat identiteettinsä muiden tavoin voitontavoittelun välineeksi.
Joidenkin mielestä tässä fiksaatiossa totuuden etsimiseen muun elämän kustannuksella on itsessään jotain sairasta. Juuri Nietzsche halusi päästä eroon koko sokraattisen sairastamisen ajatuksesta löytämällä tavan viedä “sairaus” loppuunsa ja sitä kautta ylittää se terveyteen. Nietzscheläiseen ajatteluun kuuluu analyysin sijaan diagnoosi: jokaista ilmiötä pitää tarkastella paitsi ilmeisen merkityksensä kannalta, myös oireena jostain syvemmästä. Esimerkiksi kristinusko voi tästä näkökulmasta käsin näyttäytyä oireena länsimaisesta dekadenssista.
Filosofi Gilles Deleuze puolestaan löysi Nietzschen ajattelusta tavan diagnosoida ja purkaa terveen ja sairaan välistä arvottavaa vastakkainasettelua, missä terveys on haluttavaa ja sairaus torjuttavaa: tämä vastakkainasettelu rakentaa modernia maailmaa monin eri tavoin. Sen sijaan pitäisi muodostaa jonkinlainen kriittinen terveyden ja tervehtymisen ajatus, missä lääke, kreikaksi farmakon, tarkoittaa myös myrkkyä ja toisinpäin. Meidän pitäisi pystyä vahingoittamaan itseämme myrkyllä niin, että pääsemme eroon vaarallisesta terveyden ideasta ja kohti jotain uutta.
Nietzschen ja Deleuzen diagnostisessa ajattelussa on monia inspiroinut ajatus, että meidän pitäisi parantua itse terveyden ideasta, joka olisi jotain olemassa olevaa tai saavutettavaa ja asettuisi näin sairautta vastaan. Normaalin ja patologisen välisen eron ylläpitämisen sijaan diagnoosista tuleekin keino purkaa koko niiden välinen vastakkainasettelu. Diagnoosi väittää, että kapitalismi ottaa meidät haltuunsa juuri lupailemalla ”terveyttä” eli tunnetta normaaliudesta. Meille markkinoidaan illuusiota kokonaisesta identiteetistä henkilönä, joka on erilaisuudestaan huolimatta hyväksytty normaaliksi osaksi yhteiskuntaa. Kapitalismia ei haittaa heteronormista poikkeava seksuaalisuus, binääristä poikkeava sukupuoli, tai neurotyypillisestä poikkeavat aivot. Jokainen uusi identiteettiryhmä on tervetullut, kunhan he alistavat identiteettinsä muiden tavoin voitontavoittelun välineeksi. Erilaiset ”pinkkipesun” kaltaiset strategiat ovat lännessä muodostuneet elimelliseksi osaksi suuryritysten ja julkisyhteisöjen markkinointia ja julkisuustyötä. Samalla viime aikoina huomiota herättänyt inkluusiokonsulttibisnes takoo huomattavia summia rahaa, jotka tuskin menevät niille vähemmistöille, joiden puolesta konsultit väittävät puhuvansa.
On ymmärrettävää, että tämä kapitalismin ilmiömäinen kyky ottaa haltuun ja kesyttää kaikki radikaalit haastajansa herättää närää. Vastarinnan poliittiseksi sisällöksi muodostuu tällöin helposti deleuzilaisen jargonin mukainen pakoviivojen etsiminen, eli pysyvien poliittisten identiteettien ja jähmeiden organisaatioiden torjuminen jatkuvan kehkeytymisen ja rihmastomaisesti organisoituvien horisontaalisten liikkeiden hyväksi. Tälle ajattelulle on ollut leimallista myös teknoutopismi, joka syntyy vastareaktioksi läpitunkevalle ja kaiken latistavalle informaatiokapitalistiselle ”realismille”. Tuo realismi nimittäin pyrkii esiintymään ainoana jäljellä olevana ideologiana: ”There Is No Alternative”, vaihtoehtoja ei ole. On ymmärrettävää, että deleuzeläisestä näkökulmasta käsin emansipaation vaihtoehtojen etsiminen ei voi tapahtua vallitsevan järjestelmän ehdoilla. Kapitalismi on haastettava räjäyttämällä se esimerkiksi uuden teknologisen vallankumouksen keinoin, samoin kuin teollinen vallankumous pyyhkäisi pois feodaaliyhteiskunnan; tai näin ainakin teknoutopisti haluaa nähdä asian tapahtuneen.
Tämäkään poliittinen diagnoosi, meille tyrkytetyn kapitalistisen normaalin torjuminen, ja lääke, sen kynsistä pakeneminen, ei ole lähtökohtaisesti hyvä tai paha. Se on silti, Michel Foucault’ta mukaillakseni, vaarallinen; toisin sanoen sillä on myös riskinsä. Se tekee vaikeaksi hahmottaa kriittisesti laajemman poliittisen muutoksen suuntaviivoja ja niitä instituutioiden rakentamisen ja organisaation haasteita, joita tällaiseen muutokseen liittyisi. Paon ideaan yhdistyvä utopismi voi olla myös tapa olla puhumatta niistä lukuisista ja väistämättömistä poliittisista kompromisseista, joiden myötä omat kädet väkisinkin likaantuvat. Saattaa toki vaikuttaa synkältä miettiä näitä kompromisseja jo etukäteen. Vastuun ottaminen emansipoivista diagnooseista vaatii kuitenkin myös sen hyväksymistä, että tahdottu vapautuminen ei tapahdu vain sanomalla “ei” kapitalismin tarjoamalle vaihtoehdottomuudelle.
Jatkan tämän tekstin toisessa osassa niistä ongelmista, mihin utooppinen pakeneminen hierarkiattomuuteen saattaa johtaa tosielämän poliittisissa tilanteissa.
Leave a Reply