Eurooppa puutarhana: luku 3

Teksti ja kuva Jaakko Vuori

Kirjoituksessaan ”Kohti abjektiota” Julia Kristeva esittää tutun listan inhon aiheuttajista: jäte, jätös, lika sekä ”verta ja visvaa vuotava haava, hien tai mätänemisen imelä ja pistävä löyhkä”. Myös Kristevan analyysissä inhottavia ovat siis asiat, jotka häilyvät elämän ja elottoman materian rajalla. Toisin sanoen myös Kristevan mukaan inho liittyy asioihin, joissa toteutuu elämän ja kuoleman epäpyhä liitto. Hänen analyysinsä poikkeaa kuitenkin Kolnain luonnehdinnoista. ”Jätteet kuten [kuollut] ruumiskin osoittavat minulle, mitä työnnän lakkaamatta loitommalle elääkseni. … Niiden edessä tulen elävänä olentona rajoilleni”, Kristeva kirjoittaa. Inho kertoo siis ennen muuta minuuden muovautumisesta, sen edellytyksistä ja itsen sekä toisen välisestä rajasta.

Kuvaus inhottavasta toisesta ei ole siis neutraali. Inhottavaa on kaikki se hillittömästi sikiävä ja rajaton, mikä kyseenalaistaa itseyden rajat – jokin, jota on alituiseen työnnettävä loitommalle. Ennemmin kuin kohdetta, objektia, ”abjekti” kuvaakin ennen muuta rajaamisen ja ulossulkemisen liikettä: ”minä työnnän itseni pois, syljen ulos itseni, abjektoin itseni siinä samassa liikkeessä, jonka myötä ’minä’ luulen asettavani itseni”. Kristevan analyysin perusteella itseys siis tietyllä tapaa edellyttää inhottavaa toista, josta sen on loputtomasti loitonnuttava. Se siis vaatii loputtomasti syrjään sysättävää toista vakuuttuakseen omasta luonteestaan. Itseyden järjestys elää tästä ulossulkemisen eleestä.

Max Horkheimer ja Theodor Adorno ovat esittäneet Kristevan luonnehdintoja muistuttavan analyysin edistyksen olemuksesta. Valistuksen dialektiikan esipuheessa Horkheimer ja Adorno asettavat tavoitteekseen sen tutkimisen, miksi ”ihmiskunta on todelliseen ihmisyyteen astumisen sijasta vajonnut uudenlaiseen raakalaisuuteen [Barbarei]”. He siis seuraavat Freudin ajatusta, että sivilisaatioprosessiin sisältyy piirteitä, jotka uhkaavat sen omaa perustaa. Valistuksen dialektiikan ydin voidaankin kiteyttää eräänlaiseksi ”edistyvän ajattelun” (fortschreitendes Denken) paradoksin paljastamiseksi. Horkheimerin ja Adornon analyysi ei siis ole naiivi. Viattomuus ei ole alussa eikä edistys merkitse lankeemusta paratiisista.

”Itseys vaatii loputtomasti syrjään sysättävää toista vakuuttuakseen omasta luonteestaan. Itseyden järjestys elää tästä ulossulkemisen eleestä. Kuvaus inhottavasta toisesta ei siis ole neutraali. Inhottavaa on kaikki se hillittömästi sikiävä ja rajaton, mikä kyseenalaistaa itseyden rajat.”

Valistuksen ja edistyksen yhteneväisyys on luettavissa jo Immanuel Kantin klassisesta määritelmästä, jonka mukaan ”valistus on ihmisen pääsemistä ulos hänen itsensä aiheuttamasta alaikäisyyden tilasta”. Kantin määritelmästä seuraa, että alaikäisyyden ja emansipaation suhde on erityislaatuinen. Mikäli valistus on ihmisen vapautumista itse aiheutetusta alaikäisyydestä, ei alaikäisyys ole voinut olla jonkin vieraan mahdin aiheuttamaa vaan on – kuten sanottua – itseaiheutettua. Oman alaikäisyyden ymmärtäminen edellyttää siten eräänlaista vastuunottoa omasta itsestä. Ottaakseen itsemäärityksen mahdollisuuden todesta yksilön on tultava vieraaksi itse itselleen, kuten Günter Figal prosessia kuvaa.

Toisin sanoen valistus on ajattelua, joka etääntyy jostakin ja samalla edistyy: se etääntyy siitä, mikä on vierasta ja liikkuu kohti sitä, mitä voidaan kutsua ”itseksi”. ”Vieras” ei tässä tapauksessa kuitenkaan ole tuntematon muukalainen vaan ainoastaan yksilön oma aikaisempi alaikäinen itseys. Itseys merkitsee siten kontrastia: ”minä itse” eikä tuo toinen, joka olen ollut ja jota en koskaan lakkaa olemasta ollut. Edistyvän ajattelun paradoksi on siis se, että minuuteen syntynyt kuilu alaikäisyyden ja itsemäärityksen välille ei koskaan sulkeudu. Se mistä on vieraannuttu tarvitaan, jotta oma vapautuminen voitaisiin osoittaa. Juuri siksi valistuksen hengessä filosofoivat puhuvat usein ”loputtomista tehtävistä” ja ”päättymättömistä projekteista”. Itsemäärityksestä tulee kamppailu, jonka tavoite on ”tosi minä”, mutta joka ei tule koskaan päätepisteeseensä. Mikään ei nimittäin takaa, että kerran täysi-ikäisyydeksi kuviteltu ei voisi myöhemmin osoittautua vain uudeksi alaikäisyyden muodoksi.

Horkheimer ja Adorno siis luonnehtivat valistuksen dialektiikkaa samalla tapaa kuin Kristeva minuuden rajat esiin piirtävää abjektion elettä. Itsemääritys on tosiasiassa aina vieraan leimaamaa eikä pääse tästä vapaaksi. Itseyden yhtenäisyys edellyttää vierasta, joka yhä uudelleen sysätään syrjään. Minä repii itsensä hajalle ja peittää rikkonaisuutensa, jotta alati uhkaavan epäjärjestyksen tai järjettömyyden mahdollisuus tulisi yhä uudelleen kumotuksi. ”Ihmiskunnan on täytynyt tehdä itselleen hirvittävyyksiä, ennen kuin Minä, ihmisen samana pysyvä, tavoitesuuntautunut, miehinen luonne oli valmis. Jotain tästä toistuu jokaisessa lapsuudessa. Ponnistelu Minän pitämiseksi koossa jatkuu läpi minän kaikkien vaiheiden”, Horkheimer ja Adorno kirjoittavat.  

Inhossa on siten kyse kontingenssin hallinnasta ja järjestystä uhkaavan toisen ulossulkemisesta. Toista tai ”vierasta” kuitenkin vaaditaan, jotta voitaisiin vakuuttua yleisten periaatteiden välttämättömyydestä. Vihollinen on tarpeellinen oman oikeassa olemisen osoittamiseksi. Samoin rasistinen mielikuvitus janoaa inhottavaa ja likaista ”toista” voidakseen vakuuttua omasta puhtaudestaan. Ehkä juuri näistä syistä korkeiden periaatteiden, järjestyksen ja oikeutuksen vaalijat sortuvat toisinaan silmittömän väkivallan houkutukseen.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

c

Lorem ipsum dolor sit amet, unum adhuc graece mea ad. Pri odio quas insolens ne, et mea quem deserunt. Vix ex deserunt torqu atos sea vide quo te summo nusqu.