Hämärä: luku 2.
Teksti Jaakko Vuori | Kuva Pauliina Mäkelä
Kreikkalaisen tragedian sankarin virhe on, ettei hän tunne omaa alkuperäänsä ja että hän kuvittelee voivansa itse määrätä kohtalonsa. Hän ei siis tavoita todellisuuden järjestystä eikä omaa paikkaansa osana todellisuutta. Ne teot, joilla hän kuvittelee pakenevansa hirvittävää kohtaloaan ovat samanaikaisesti hänen turmionsa. Tragedian sankarin koettelemukset ovat siis seurausta siitä, että hän erehtyy – ja sen pahempi hänelle!
Modernin kirjallisuuden sankari on sen sijaan ”ongelmallinen yksilö”, kuten kirjallisuudentutkija György Lukács on esittänyt. Kun yksilö ei voi enää yksinkertaisella tavalla toteuttaa ja löytää ideaalejaan ja päämääriään todellisuudesta, tulee hänestä ja hänen merkityksellisen elämän etsinnästään ongelma – hänelle itselleen. Modernin romaanin sankarille koettelemus ja koe on siten suurin arvo. Tästä syystä modernin romaanin sankarit ovat monesti etsijöitä, kuten esimerkiksi Célinen Ferdinand Bardamu tai Thomas Mannin klassista bildungsromania parodioivan Taikavuoren Hans Castorp.
’’Kontingenssi on arkkimoderni ilmiö – ei ainoastaan nykytodellisuutta määrittävä seikka eikä yksinomaan jälkimodernien yhteiskuntien työelämää määrittävän ”prekarisaation” seurausta.’’
Ongelmallisen yksilön edellytys on siten maailman tuleminen perustoitaan myöten kontingentiksi ja vastinpari Lukácsin ”metafyysiseksi kodittomuudeksi” kutsuma asenne. Todellisuudella ei ole itsestään selvää järjestystä eikä ongelmallisella yksilöllä paikkaa osana todellisuutta. Mikäli ei vain taloudellinen, yhteiskunnallinen tai moraalinen järjestys vaan järjestys ylipäätään on tullut kyseenalaiseksi, tulee myös toiminnasta ja päätöksenteosta pulmallista. Millaisten mittapuiden mukaan toimintaa voisi suunnata, mikäli kaikki elämää ohjaavat päämäärät voivat osoittautua kyseenalaisiksi tai kumoutua? Mikään ei takaa, että etsijä löytäisi maaperän jalkojensa alle, vankan perustan toimilleen tai elämälleen merkityksen. Todellisuus voi nimittäin osoittautua myös kaikille inhimillisille pyrkimyksille välinpitämättömäksi tai suorastaan vihamieliseksi.
Kontingenssi on siten arkkimoderni ilmiö – ei ainoastaan nykytodellisuutta määrittävä seikka eikä yksinomaan jälkimodernien yhteiskuntien työelämää määrittävän ”prekarisaation” seurausta. Esimerkiksi historioitsija Eric Hobsbawm kertoo koko 1900-luvun historian erilaisten kontingenssikokemusten seuraantona. Ainoa 1900-luvulle yhteinen kokemus on perustojen järkkyminen.
Filosofi ja aatehistorioitsija Michael Makropouloksen mukaan modernin todellisuuden koettu kontingenttius on kuitenkin moniselitteistä. Makropoulosta löyhästi mukaillen ennen muuta siksi, että kokemukselle kontingenssia voi olla joko liian vähän tai liikaa: mikäli mikään ei voisi olla toisin, tulee toiminnasta yhtä lailla mahdotonta kuin silloin, kun kaikki voi kumoutua minä hetkenä hyvänsä.
Vastaavasti moderniin kuuluu Makropouloksen mukaan kaksi strategiaa suhtautua kontingenssiin: joko pyrkimys on suitsia kontingenttia ja löytää merkitys tai sitten kontingenssi pyritään valjastamaan omaan käyttöön ja merkitys luodaan vapaasti. Kontingenssin moniselitteisyydestä kertoo kuitenkin myös se, että molempiin mainituista strategioista liittyy omanlaisensa patologia – erityinen tapa kärsiä kontingenssista tai sen puuttumisesta.
Leave a Reply