Hämärä: luku 6.
Teksti Jaakko Vuori | Kuva Pauliina Mäkelä
Esseeni alussa mainitsemani Walter Benjaminin kokemuksen kriisin analyysi on kuitenkin moniselitteinen. Toisin kuin jotkin muut aikalaisensa hän ei näytä kaipaavan täysin toista tai jumalaa olemisen tuolla puolen. ”Minkä arvoinen on koko sivistysaarteemme, jos kokemus ei enää sido meitä siihen”, hän kysyy, mutta ei kuitenkaan haikaile maailmaan, jossa kokemuksella olisi sen entinen arvo. Kenties hän ymmärtää, että kokemuksen kurssin romahduksen suremisen ja jaetun kokemuksen kaipaamisen vastinparina on usein radikalismi eri muodoissaan.
Kokemuksen köyhyys saattaa hänen mukaansa entiseen palaamisen sijaan myös ”yllyttää … aloittamaan alusta … tulemaan vähällä toimeen, rakentamaan vähistä aineksista jotakin uutta ja olemaan katsomatta sen enempää vasemmalle kuin oikealle”. Toisin kuin esimerkiksi Edmund Husserl niin ikään 1930-luvulla laaditussa kirjoitelmassaan ”Eurooppalaisten ihmisyyden kriisi” (2006 [1935]) Benjamin ei siis uhkaa sivistyksen taantumisella barbariaan. Sivistysaarteen arvonmenetys ei liioin huoleta häntä. Eikä sivistyksen kokemuksellinen luominen, ylläpitäminen ja uusintaminen kiinnosta häntä.
’’Isän vallan kyseenalaistaa juuri tarpeettoman ja ajattoman olennon nauru.’’
Esseessään Benjamin vertaa alati uudelleen alusta aloittavaa ”uutta barbaaria” Mikki Hiireen. Mikki Hiiri on eittämättä historiaton olento. Kuten Benjamin toteaa, Mikki Hiiri osoittaa, että ”olento voi vielä säilyä olemassa, vaikka siitä olisi riisuttu kaikki ihmistä muistuttava”.
En tiedä mitä varhaisista Mikki Hiiri -animaatioista Benjamin on nähnyt. Ne ovat erityisellä tapaa immanentteja. Niissä merkitystä ei nimittäin etsitä mistään ilmenevän ulkopuolisesta. Samoin kuin Bauhaus ja arkkitehdit Loos ja Le Corbusier ne ottavat lähtökohdakseen kokemuksen kaikessa köyhyydessään. Siten Benjaminin mukaan ”näissä rakennuksissa, kuvissa ja tarinoissa ihmiskunta valmistautuu selviytymään hengissä kulttuurin tuhoutumisesta. Ja keskeistä on, että he tekevät sen nauraen.”
Ehkä tämä nauru on samanlaista kuin samoilta ajoilta peräisin olevassa Kafkan lyhyessä kertomuksessa Perheenisän huoli kuvattu Odradek-olion nauru. Odradek on vaikeasti määriteltävä olento, joka muistuttaa hieman pientä lankarullaa. On vaikea sanoa, onko Odradek elävä laisinkaan. Silti se vaikuttaa oudolla tapaa kokonaiselta, vaikkakin tarpeettomalta – se asustaa perheenisän kotitalon epätiloissa: ullakolla, portaikossa, käytävillä ja eteisessä. Toisinaan jotkut perheenjäsenet puhuttelevat sitä.
”Mikä on sinun nimesi?” kysymme siltä. ”Odradek”, sanoo se. ”Missä sinä sitten asut?” ”Asuinpaikka epämääräinen”, sanoo se ja nauraa; tämä nauru on kuitenkin vain sellaista, jonka voi saada aikaan ilman keuhkoja. Se kuulostaa jotenkin samantapaiselta kuin maahan varisseiden lehtien kahina.
Kuten Mikki Hiiri, myös Odradek on olento, jonka ajaton olemassaolo on vailla tarkoitusta. Kafkan tarinan kertojaa, perheenisää, Odradek kuitenkin huolettaa. Kuvitelma siitä, että tarkoitukseton mutta mitä ilmeisimmin kuolematon olio elää häntä kauemmin kuin hän ”tuntuu miltei tuskalliselta”.
Monet Kafkan tarinat perustuvat eräänlaiseen nurinkäännettyyn dialektiikkaan, jossa alistaja paljastuu alistetuksi, kunnes jälleen astuu esiin täydessä voimassaan tai jossa herruus muuttuu mitä suurimman heikkouden osoitukseksi. Kafkan vallanpitäjät ovat Benjaminin mukaan tällä tapaa samalla vajoavia ja kohoavia hahmoja. Erityisen kammottavia he ovat kuitenkin ”noustessaan syvimmästä rappiostaan: isinä”.
Kafkan tarinat kertovat siis ennen muuta isän vallasta, jota sen näennäinen kumoutuminen ainoastaan vahvistaa. Usein nämä isät elävät lapsistaan, näiden ruumiista parasiittimaisesti nauttien. Miltei koskaan ei heidän parasiittimainen olemassaolonsa kuitenkaan paljastu heille itselleen, vaan syöpäläiseksi muuttuu isää elättänyt poika. Toisin on tarinassa Perheenisän huoli.
Perheenisä on hahmo, jonka olemassaolon täyttää tulevasta huolehtiminen. Tarinassa Perheenisän huoli verratonta ironiaa osoittaa, että isän vallan kyseenalaistaa juuri tarpeettoman ja ajattoman olennon nauru.
Kirjallisuus ja kiitokset
Adorno, Theodor W. (2020) Näkökulmia uuteen oikeistoradikalismiin. Vastapaino: Tampere. Suom. Sauli Havu.
Benjamin, Walter (1989) Franz Kafka. Hänen kuolemansa kymmenvuotispäivänä, suom. R. Sironen teoksessa W. Benjamin, M. Koski & K. Rahkonen & E. Sironen (toim.) Messiaanisen sirpaleita. Tutkijaliitto: Jyväskylä 83–115.
Benjamin, Walter (2014) Kokemus ja köyhyys, suom. E. Viren teoksessa W. Benjamin, T. Viitahuhta & E. Viren (suom. & toim.) Keskuspuisto. Tutkijaliitto: Helsinki 134–139.
Elias, Norbert (1997) Saksalaiset. Valtataistelut ja habituskehitys 1800- ja 1900-luvuilla. Gaudeamus: Helsinki. Suom. Paula Nieminen.
Fuchs, Thomas, Iwer, Lukas & Micali Stefano (toim.) (2018) Das überforderte Subjekt. Zeitdiagnosen einer beschleunigten Gesellschaft. Suhrkamp: Frankfurt am Main.
Hobsbawm, Eric (2014) Äärimmäisyyksien aika. Lyhyt 1900-luku (1914–1991). Tampere: Vastapaino. Suom. Pasi Junila.
Hühn, Lore (2002) Die Wahrheit des Nihilismus. Teoksessa G. Figal (toim.) Interpretionen der Wahrheit. Attempto Verlag: Tübingen. 143–181.
Husserl, Edmund (2006) ”Eurooppalaisen ihmisyyden kriisi”, suom. T. Miettinen teoksessa E. Husserl, S. Heinämaa (toim.) Uudistuminen ja ihmisyys. Helsinki: Tutkijaliitto 129–176.
Kafka, Franz (1997) Perheenisän huoli, suom. A. Peromies teoksessa F. Kafka, H.-P. Lappalainen (toim.) Kootut kertomukset. Otava: Helsinki. 140–141.
Lukács, György (2006) The Ideology of Modernism. Teoksessa D. J. Hale (toim.) The Novel. An Anthology of Criticism and Theory. Malden: Blackwell. 394–412. Otteen suomentanut Jaakko Vuori.
Makropoulos, Michael (1989) Modernität als ontologischer Ausnahmezustand? Walter Benjamins Theorie der Moderne. Wilhelm Fink: München.
Makropoulos, Michael (1998) Modernität als Kontingenzkultur: Konturen eines Konzepts. Teoksessa O. Marquard (toim.) Kontingenz (Poetik und Hermeneutik 17). Wilhelm Fink: München. 55–79.
Meillassoux, Quentin (2017) Äärellisyyden jälkeen. Tutkielma kontingenssin välttämättömyydestä. Tallinna: Gaudeamus. Suom. Ari Korhonen.
Rosa, Hartmut (2020) Pfadabhängigkeit, Bifurkationspunkte und die Rolle der Soziologie. Ein soziologischer Deutungsversuch der Corona-Krise. Berliner Journal für Soziologie, 30 191–213.
Selk, Veith (2011) Die Politik der Entpolitisierung als Problem der Politikwissenschaft und der Demokratie. Zeitschrift für Politische Theorie, 2/11. 185–200.
Streeck, Wolfgang (2015) Ostettua aikaa. Demokraattisen kapitalismin lykätty kriisi. Tampere: Vastapaino. Suom. Mari Kukkonen.
Theunissen, Michael (1982) Selbstverwirklichung und Allgemeinheit. Mohr Siebeck: Tübingen.
Tucholsky, Kurt (1920) Dämmerung. Die Weltbühne 11.03.1920.
Vaarakallio, Sampo (2021) “Amerikan aika on loppu” – professori Martti Koskenniemi arvioi, että lännen ylimielisyys vei Afganistan-operaation karille. Yle 26.8.2021.
Viitahuhta, Taneli & Viren, Eetu (2014) Siunattu kyttyräselkä. Teoksessa W. Benjamin, T. Viitahuhta & E. Viren (suom. & toim.) Keskuspuisto. Tutkijaliitto: Helsinki 217–231.
Vuori, Jaakko (2019) Masennus-essee.
Vuori, Jaakko (2020) Häviössä on häivähdys ikuisuutta. Särö 40–41. 67–73.
Muut lähteet
Arvojen taistelun ratkaisee todellisuus (pääkirjoitus), Helsingin Sanomat 22.5.2021.
Kiitokset ja huomautukset
Tämä ekstremismiä käsittelevän kirjoitussarjani ensimmäinen ”sarjallinen” osa on eräänlainen vastinpari muualla julkaistuille (Vuori 2019 & Vuori 2020) masennusesseilleni. Haluan kiittää Tommi Hjeltiä ratkaisevista keskusteluista ja mm. Makropouloksen lukemisen suosittelemisesta.
Lainaukset Horst Mahlerilta ja Michael Baumannilta ovat peräisin sosiologi Norbert Eliaksen teoksesta Saksalaiset (1997).
Myös Benjaminin valikoiman suomentajat mainitsevat jälkisanoissaan Kafkan novellin Perheenisän huoli. Heille epätarkoituksenomainen ”työtön Odradek … [on eräänlainen] benjaminilaisen perinteen [allegoria], perinteen, jossa kirottuna oleminen on siunauksen edellytys”. Benjamin ja Kafka nykyisten työstäkieltäytyjien esikuvana? Tiedä häntä…
Leave a Reply