Hämärä
Teksti Jaakko Vuori | Kuva Pauliina Mäkelä
2000-luvulla on julistettu milloin minkäkin aikakauden loppua. Myös koronapandemiasta ja sen jälkeisestä maailmasta puhutaan usein poikkeustilan termein. Kuitenkin perusteiden järkkyminen on erityisesti 1900-luvun alun peruskokemus, jota aikalaiset lähestyivät ”kokemuksen kriisin” käsittein. Kokemus järjestyksen perustavasta satunnaisuudesta tai perustattomuudesta voi kuitenkin ottaa erilaisia muotoja, joihin kuhunkin liittyy omanlaisensa kärsimys.
”Tässä ajassa on jotakin koko lailla aavemaista. Ihmiset suorittavat askareitaan, solmivat sopimuksia ja rikkovat niitä, pitävät juhlia ja tanssivat, menevät naimisiin ja lukevat kirjoja, mutta mikään tästä ei ole totta.
Se mitä useimmiten kutsutaan taiteeksi ja kulttuuriksi ei ole mahdollista ilman jaettuja edellytyksiä. Näitä ei enää ole. Peruskallio järkkyy. Ei ole millään lailla jaettua ja itsestään selvää, että isänmaa on kaikkein korkein arvo, johon sitoutuminen on velvollisuus ja voitto – tämä on pikemminkin kovin kyseenalaista.
Yritämme tavoittaa täysin uuden vanhoilla keinoilla, vanhoilla neuvoilla ja epäonnistumme yrityksessämme. Huumorimme, satiirimme, kamppailumme, väkivalta, propaganda – mikään mainituista ei tavoita olennaista. Mihin tämä kaikki johtaa?
Hyökyaalto käy yli maan. Se ei ole vain taloudellista laatua: kyse ei ole syömisestä, juomisesta tai ansaitsemisesta. Ongelma ei ole vain se, miten hyödykkeet jaetaan oikeudenmukaisesti, kenen tulee tehdä työtä ja kenen nauttia. Kaikki on tullut kyseenalaiseksi.
Mikä on suuntamme? Emme ole olleet ohjaksissa enää pitkään aikaan. Vain valehtelija voisi uskoa niin. Aaveet kulkevat ympärillämme. Koskettaessa ne antavat periksi ja hajoavat taivaan tuuliin. Hämärtää, emmekä tiedä onko näkemämme viimeinen valonkajo vaiko aamurusko.”
Edelliset katkelmat ovat peräisin saksalaisen esseistin ja journalistin Kurt Tucholskyn vuonna 1920 Die Weltbühne -lehdessä julkaistusta esseestä ”Dämmerung”. Esseen nimi tarkoittaa ”hämärää”.
Hämärä on erikoislaatuinen valaistus. Hämärässä asiat menettävät selkeät ääriviivansa ja etäisyyksien havaitseminen vaikeutuu. Se herättää ajatuksen etenemisestä hapuillen – siis vaikeuksista suunnistaa ja suunnistautua tilassa. Hämärä on myös eräänlainen välitila: hetki päivän ja yön tai yön ja päivän välillä.
Tucholskyn esseen herättämä tunnelma on tyypillinen kokonaisen sukupolven peruskokemukselle. Sille, joka koki ensimmäisen maailmansodan ja varttui Euroopassa sotien välisenä aikana, ei mikään ollut varmaa. Samanlainen sävy on myös Walter Benjaminin kirjoitelmassa ”Kokemus ja köyhyys” (2014 [1933]). Siinä hän kuvaa ensimmäisen maailmansodan merkitystä sukupolvelleen.
… kokemuksen kurssi on romahtanut, ja näin on tapahtunut yhden sukupolven aikana, joka vuosina 1914–1918 sai osakseen maailmanhistorian hirvittävimmän kokemuksen. Kenties tämä ei ole lainkaan niin kummallista kuin miltä se vaikuttaa. Olisiko tuohon aikaan voitu olla huomaamatta: ihmiset palasivat rintamalta mykkinä. Ei välitettävissä olevaa kokemusta rikkaampina vaan köyhempinä. … Ei, kummallista se ei ollut. Sillä milloinkaan ei kokemusta ole osoitettu niin perinpohjin valheeksi kuin asemasota osoitti valheeksi strategisen kokemuksen, inflaatio taloudellisen kokemuksen, nälkä ruumiillisen kokemuksen, vallanpitäjät moraalisen kokemuksen. Sukupolvi, joka oli vielä mennyt kouluun hevosvaunuilla, seisoi avoimen taivaan alla maisemassa, jossa mikään ei säilynyt muuttumattomana paitsi pilvet, ja kaiken keskellä, hävitystä tuottavien pyörteiden ja räjähdysten täyttämällä sotatantereella, seisoi pikkiriikkinen heiveröinen ihmisruumis.
Benjaminin mukaan ensimmäisen maailmansota ja sitä Saksassa seurannut hyperinflaatio sekä talouskriisi on siis saattanut ihmiset mykiksi ja köyhiksi. Tämä mykkyys ja köyhyys on ennen muuta kokemuksen köyhyyttä. Kokemus nimittäin edellyttää jonkinlaista jatkumoa: tulevan ennakoimista sen perusteella, mitä on jo tapahtunut. Sama pätee myös kertomukseen. Tilanteessa, jossa mikä tahansa on mahdollista eikä mikään mennyt käy tulevan ennakoinnin perustaksi, kerrottavaa on perin vähän…
Samoin kuin Benjamin, myös Tucholsky tuo julki eräänlaisen kokemuksen kriisin. Hän puhuu ”peruskallion järkkymisestä” ja jaettujen edellytyksien puuttumisesta. Vaikka ”ihmiset suorittavat askareitaan, solmivat sopimuksia ja rikkovat niitä, pitävät juhlia ja tanssivat, menevät naimisiin ja lukevat kirjoja”, ei ”mikään tästä ei ole totta”, hän kirjoittaa.
Siinä missä kokemus edellyttää jonkinlaista jatkumoa, yhteinen kokemus edellyttää lisäksi jaettuja edellytyksiä tai ainakin mahdollisuutta muodostaa yhteinen maaperä. Kuvaavaa 1920-luvun alun epävarmuuden tilalle onkin, että Tucholsky epäröi diagnosoida niiden puuttumista ennusmerkiksi tuloillaan olevasta katastrofista – hämärä saattaa olla yhtä lailla aamurusko ennen auringonnousua.
’’Entä miten ennenkuulumattoman tapahtuman jälkeen voisi olla mahdollista elää kuin ennenkin, ikään kuin pelissä ei olisi mitään?’’
Niin Tucholskylle kuin Benjaminillekin ensimmäinen maailmansota oli se ennenkuulumaton tapahtuma, joka osoitti menneen pätemättömäksi. Molempia motivoi ennen muuta kokemus järjestyksen satunnaisuudesta – todellisuuden perustavan jäsennyksen kumoutumisen alati läsnä olevasta mahdollisuudesta. Sattumanvaraista ei ole ainoastaan taloudellinen järjestys, yhteiskunnallinen järjestys tai moraalinen järjestys vaan järjestys ylipäätään on tullut kyseenalaiseksi.
Toinen, filosofisempi termi satunnaisuudelle on ”kontingenssi”. Kontingenssi ei tarkoita niinkään sattumanvaraisuutta tai täyttä mielivaltaisuutta vaan viittaa sellaiseen, joka voisi olla myös toisin, eli millä ei ole klassisen ontologian vaatimia välttämättömiä perusteita olemassaololleen. Jos asiantila on kontingentti – olipa kyseessä sitten yhteiskunnan, elämän tai koko todellisuuden järjestys – ei sille ole annettavissa välttämätöntä syytä tai riittäviä perusteita.
Tucholskyn ja Benjaminin kuvaukset vaikuttavat perin ajankohtaisilta, kuten tavataan sanoa. Esimerkiksi sosiologi Hartmut Rosa kutsui ensimmäisenä pandemiasyksynä julkaistussa artikkelissa eurooppalaisten läpikäymää koronakriisiä ”ainutkertaiseksi historialliseksi poikkeustilaksi”. Samoin kuin ensimmäisen maailmansodan kokeneelle sukupolvelle mikään aiemmasta ei ollut ”enää totta”, on huolimatta kaikesta puheesta ”paluusta normaaliin” perin kyseenalaista, tuleeko normaalia ensinkään… Poikkeustila saattaa hyvinkin jäädä pysyväksi. Siksi puhe tuntuu oudon aavemaiselta. Se muistuttaa lapsen itselleen hokemaa mantraa, jolla tämä yrittää rauhoittaa itseään jäätyään vanhempiensa hylkäämäksi, yksin hämärään huoneeseen.
Entä miten ennenkuulumattoman tapahtuman jälkeen voisi olla mahdollista elää kuin ennenkin, ikään kuin pelissä ei olisi mitään?
Leave a Reply