Luku 3
Teksti ja kuva Jaakko Vuori
Kafkan kertomuksessa Perheenisän huoli tapaamme arvoituksellisen Odradekin. Odradek on vaikeasti määriteltävä olento, joka muistuttaa hieman pientä lankarullaa. On vaikea sanoa, onko Odradek elävä laisinkaan. Silti se vaikuttaa oudolla tapaa kokonaiselta, vaikkakin tarpeettomalta. Se myös asustaa perheenisän kotitalon epätiloissa: ullakolla, portaikossa, käytävillä ja eteisessä. ”Tuntuisi houkuttelevalta otaksua, että tämän olion muoto olisi aikaisemmin ollut jollakin tavalla tarkoituksenmukainen ja olisi nyttemmin vain särkynyt. Sen laita ei kuitenkaan näytä olevan näin; mikään ei nimittäin tunnu viittaavan siihen; missään ei näet näy tähän viittaavia alukkeita tai murtumakohtia; kokonaisuutena olio näyttää tosin tarkoituksettomalta, mutta silti omalla tavallaan täydelliseltä”, kertoja pohtii. Perheenisää Odradekin epämääräinen olemassaolo kuitenkin huolettaa. Kuvitelma siitä, että tarkoitukseton mutta mitä ilmeisimmin kuolematon olio elää kauemmin kuin hän ”tuntuu miltei tuskalliselta”. Kaikella kuolevaisella on nimittäin kertojan mukaan ”jonkinlainen päämäärä, jonkinlainen työ [Tätigkeit], joka on raastanut sen rikki; tämä ei päde Odradekin suhteen”.
Odradek on kiinnostanut filosofeja Gregor Samsaakin enemmän, esimerkiksi Theodor Adornoa, Walter Benjaminia ja Judith Butleria. Myös Malabou näyttää kuvailevan Odradekin sitä mainitsematta:
Olemme hylänneet ne kauniit ja ratkaisevat hahmot, kuten puut, eläimet ja mielikuvitukselliset olennot, joista Ovidius puhuu [Muodonmuutoksissaan]. Ei olla enää minkään elollisen kaltaisia eikä myöskään elottoman. Olisi epäilemättä kuviteltava jotain elollisen ja elottoman väliltä, jotain joka ei siis ole eläin muttei myöskään kivien liikkumattomuutta. Eläimetön?
Adornolle Odradek puolestaan edustaa ihmishahmosta luopumista ja siten ”elävän ja elottoman sovitusta”. Hänen mukaansa vasta epäkuollut Odradek olisi esimerkki vapautumisesta ihmiseksi tulemisen ”kuolettavasta syyllisyydestä”.¹ Toisin kuin kaikki muu oleva, jolla on jokin työ, toimi tai tarkoitus, Odradek ei nimittäin ole tulossa miksikään.
Näin epäihmisen hahmo kiihottaa filosofien mielikuvitusta!
Elävästä elämästä, joskin ilmaisu on tässä yhteydessä hirtehinen, peräisin olevia esimerkkejä Malaboun etsimästä löytyy kuitenkin ennen muuta Svetlana Aleksijevitšin dokumentaarisesta romaanista Tšernobylistä nousee rukous, joka kuvaa Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuutta. Aleksijevitš kokosi kirjaansa lähes kaksikymmentä vuotta, ja haastatteli siihen niin Tšernobylin onnettomuuspaikan raivaukseen osallistuneita, kodeistaan evakuoituja kuin tiedemiehiäkin. Kirjassa haastatellut kuvaavat onnettomuutta ainutlaatuiseksi katastrofiksi, jolla ei ole edeltäjiä ja jota ei voida verrata mihinkään sen jälkeen seuranneeseen.
Aleksijevitšin haastattelema valokuvaaja esimerkiksi kuvaa ”itse itselleen vieraan nykyhetken” verrattomasti Malabou’ta tarkemmin: ”Ymmärrättekö? Ihminen on jättänyt ne seudut ikuisiksi ajoiksi. Mutta mitä se merkitsee? Me olemme ensimmäiset ihmiset, jotka ovat kokeneet tuon ’ikuisiksi ajoiksi’.” Ihmiskunnan kirjoitettu historia ulottuu kahteen tuhanteen vuoteen ennen ajanlaskun alkua, mutta osa Tšernobylin suojavyöhykkeestä on asutettavissa vasta kahdenkymmen tuhannen vuoden päästä nykyhetkestä. Tšernobyl on siis tapahtuma, joka väistää kuvittelukykyä: miten kuvitella aineen tulevaisuus, missä puoliintumisajat ovat miljardeja vuosia?
Tšernobyl muistuttaakin enemmän luonnontapahtumaa kuin historiaa. Se on nykyhetki, jolla ei ole liioin menneisyyttä, saati tulevaisuutta. Sitä ei motivoi mikään aikaisempi eikä se avaudu mihinkään kuviteltavissa olevaan tulevaisuuteen. Kuten eräs Aleksijevitšin haastattelema kuvaa, sen kokeneet ihmiset syntyvät uudelleen, itselleen vieraina, ja kuolevat toisenlaisina:
Meille kaikki oli nyt toisin: synnyimme toisenlaisina, kuolimme toisella tavoin. Olimme toisenlaisia kuin muut. Te kysytte, millainen on kuolema Tšernobylin jälkeen. Ihminen, jota rakastin – jota rakastin niin paljon, etten olisi voinut rakastaa häntä enempää, vaikka olisin itse hänet synnyttänyt – muuttui silmissäni… Hirviöksi… Kun imusolmukkeet oli poistettu, kun niitä ei enää ollut, verenkierto häiriintyi, nenä vääntyi jotenkin eri asentoon ja kasvoi kolme kertaa isommaksi, ja silmät muuttuivat – ne kääntyivät eri suuntiin ja niihin ilmestyi outo loiste ja ilme, aivan kuin niistä olisi katsonut joku vieras ihminen.
”Uusi olio tulee maailmaan toisen kerran, elämäkertaan avautuneesta syvästä halkeamasta”, Malabou kirjoittaa. Tosiaan! Uusi olio tulee maailmaan toisen kerran, kun rakastettu muuttuu säteilyn seurauksena syöpäläiseksi. Ja eikö jokaiseen rakkauteen sisälly samanlaisen muutoksen mahdollisuus?
Entä aineen tulevaisuus? Eräs valkovenäläinen poliitikko muistelee pian onnettomuuden jälkeen Valko-Venäjän tiedeakatemiassa näkemäänsä:
Tiedeakatemiassa… Siellä se kai oli… Näytettiin kuvaa keuhkoista, jotka kuumat hiukkaset olivat polttaneet puhki. Keuhkot olivat kuin tähtitaivas. ’Kuumat hiukkaset’ olivat mikroskooppisia hiukkasia, jotka olivat syntyneet kun kuumaa reaktoria yritettiin peittää lyijyllä ja hiekalla. Lyijy-, hiekka- ja grafiittiatomit sulautuivat yhteen ja kohosivat törmäyksen vaikutuksesta korkealle ilmaan. Ne lensivät pitkien matkojen päähän… Satojen kilometrien… Ne tunkeutuivat hengitysteiden kautta ihmisen elimistöön. Useimmin niiden uhriksi joutuvat traktorin- ja autonkuljettajat, ne jotka kyntävät peltoja ja ajavat pitkin kyläteitä. Elin, johon nämä hiukkaset asettuvat, ’loistaa’ kuvissa. Siinä on satoja pikku reikiä, kuin tiheässä lävikössä. Ihminen kuolee… Palaa poroksi… Ja vaikka ihminen on kuolevainen, ’kuumat hiukkaset’ eivät kuole. Se tomu pystyy tappamaan uudelleen…
Yhteen sulautuneet lyijy-, hiekka-, ja grafiittiatomit tunkeutuvat elimistöön ja polttavat ihmiskeuhkot reikäisiksi kuin lävikön. Nämä kuumat hiukkaset eivät kuitenkaan kuole eivätkä häviä, toisin kuin niiden tuhoama organismi. Kohtaammeko näissä kuvissa siis aineen tulevaisuuden ja hengen tappion: raudasta, teräksestä, betonista, muovista sekä ihmisruumiista yhteen liittyneen hirviön? Vai ovatko eloton luonto ja ihminen viimein löytäneet toisensa yhdessä ainoassa loputtomassa syleilyssä? Entä mitä pitäisi ajatella viruksen, jonka olemassaolon ja elävyyden tavasta kiistellään, lopullisesti tuhoamista keuhkoista?
Aleksijevitšin kirjan perusteella Tšernobyl on siis ainutlaatuinen historiallinen tapahtuma tai kenties tapahtuma, jolla ei ole historiaa. Katastrofaalisesta onnettomuudesta, pandemiasta sen paremmin kuin masennuksestakaan ei tule etsiä merkitystä. Kärsimys on aina oikeutusta vailla.
¹ Siteerattu Butlerin (2018) mukaan. Esimerkiksi Hessen Arosudesta löytyvän ”Traktaatin arosudesta” mukaan ihmiseksi tulemiseen liittyy erityinen syyllisyys. Traktaatissa kirjoitetaan: ”aikojen alusta ei löydy viattomuutta ja syyttömyyttä; kaikki luotu, jopa kaikkien yksinkertaisin on jo syyllinen, on jo moninainen, heitetty tulemisen likaiseen virtaan, jota vastaan ei voi pyristellä. Tie viattomuuteen, luomattomuuteen, jumalaan ei vie takaisin vaan yhä edemmäs syyllisyyteen, yhä syvemmälle ihmiseksi tulemiseen”. Suomennos on allekirjoittaneen. ”Syyllisyys” viittaa tässä yhteydessä siis elämänhistorian ehdollisuussuhteisiin. Näin ollen vain sellainen elämätön olento kuten Odradek olisi ”syytön”.
Leave a Reply