Kuulumattomissa ja silti näkyvissä: sairauden hiljaisuus
Teksti Irina Poleshchuk | Kuva Pauliina Mäkelä
”Tältä, hyvät ystävät, näyttää suuruus hiljaisena hetkenä”, kirjoitti Scott Mann anopistaan ottamansa kuvan oheen Medium-sivulleen. Voimakas kuva vetää huomion itseensä välittömästi mutta välittää myös tunteen halvaantuneesta passiivisuudesta. Heti ensi silmäyksellä kuva viestii sairastamisen kokemuksesta. Mitä merkityksiä tuo kokemus saa todistaessani tätä äänetöntä kohtausta?
Antropologiassa, psykologiassa ja fenomenologisessa filosofiassa kertomukset on aina nähty tärkeänä tapana antaa merkitys traumaattisille kokemuksille. Sekä sanalliset että visuaaliset kertomukset toimivat symbolisina välittäjinä, jotka yhdistävät yksilön sisäisen maailman, aistimukset ja tunteet havaittuun sosiaaliseen ja lääketieteelliseen todellisuuteen. Mitä visuaalinen kertomus sairaudesta ilmaisee? Luoko visuaalisuus täyteläisempiä merkityksiä kuin sanallinen kertomus?
Sairaudella on aina useita merkityksiä. Sairastaminen on kaikenkattavaa. Se puhuu monilla äänillä ja koskee koko ympäristöä. Se vaikuttaa havaintoon, ajatteluun ja ruumiilliseen läsnäoloon. Lääketieteessä kokemus sairaudesta objektivoidaan ja luokitellaan, sitä ”hoidetaan” ja se jopa ”parannetaan”, kun taas tarina siitä, miten sairastaa, jää vaille huomiota. Teoksessaan The Illness Narratives: Suffering, Healing, and the Human Condition (1988) Arthur Kleinman toteaa, että terveydenhuoltojärjestelmän läpikäymä muutos on johtanut lääkärin huomion ohjautumiseen pois sairastamisen kokemuksesta. Etenkin krooninen sairaus on paljon muuta kuin määritelmiensä summa tai lääketieteellisten hoitokäytäntöjen kohde. Se luo ajallisen suhteen yksilön sairastamiskokemuksen ja elämäntapahtumien välille. Joskus siihen liittyy sosiaalista kanssakäymistä, jota ei pääse pakoon. Kyseessä on myös jatkuva vastavuoroisuussuhde ja samanaikaisesti suhde, jossa ihminen on suojaton. Krooninen sairaus ottaa haltuun koko elämän polun, kun sairastaminen alkaa hallita ihmisen elämän tarinaa.
’’Kuva tuo esiin eksistentiaalisen pysähdystilan ja paljastaa intiimin hiljaisuuden, jossa olen yhdessä kroonisen sairauden kanssa torjumatta sitä ja vaatimatta parantumista, antaen sen elää omassa habituaalisessa maailmassani, osana arkisia toimiani ja läsnäoloni muotoja.’’
Kuva kroonisesta sairaudesta toimii symbolisena siltana, joka pyrkii yhdistämään ruumiin, minuuden ja yhteiskunnan. Sairastamisen paljas ja hauras visuaalisuus tuo useinkin pintaan ääneen lausumattomia prosesseja, merkityksiä ja suhteita, jotka voivat liittää sosiaalisen ympäristön kokemukseen itsestämme tai sitten irrottaa ruumiillisen minän kaikista suhteista maailmaan ja toisiin. Kuva näyttää hetken, jona nainen ”kypsyttää kaurapuuroa tyttärelleen”. Hän ei näe kuvaajaa, joka tallentaa hänet suorittamassa hiljaista rutiiniaan. Hän istuu varsin tavanomaisessa keittiöympäristössä, mutta silti tässä kuvassa tapahtuu jotain epätavallista, jotakin, jota ei voi ilmaista sanoin ja joka ei noudata perinteisiä kerronnan muotoja. Kuva tuo esiin eksistentiaalisen pysähdystilan ja paljastaa intiimin hiljaisuuden, jossa olen yhdessä kroonisen sairauden kanssa torjumatta sitä ja vaatimatta parantumista, antaen sen elää omassa habituaalisessa maailmassani, osana arkisia toimiani ja läsnäoloni muotoja. Sairaus kietoutuu yhteen keittiöympäristön tavanomaisten esineiden kanssa. Niin ristiriitaiselta kuin se tuntuukin, on olemassa normatiivisia sairaana olemisen tapoja, jotka sopivat yhteen yhteisön arvojen kanssa, ja on olemassa myös epänormaaleja, poikkeavia tapoja olla sairas. Usein joudummekin kohtaamaan erilaisia odotuksia liittyen siihen, miten meidän tulisi sairastaa ja miten pärjätä kroonisen sairauden mukanaan tuomien haasteiden kanssa. Se, miten Mannin anoppi kokee sairastamisen, perustuu hänen erityislaatuiseen elämäntarinaansa.
Valokuva kuvaa kokemusta, jossa sairautta ei katsota tieteen teoreettisen linssin läpi. Sen sijaan se vangitsee ”kovaäänisen” hiljaisuuden hetken, joka värähtelee silloin, kun henkilö ei ole toisen – lääkärin tai perheenjäsenen – katseen kohteena. Kuvan viesti ei koske kärsimystä tai epätoivoa. Kuva tekee näkyväksi hiljaisuuden, joka liittyy pitkittyvän nykyhetken ruumiilliseen läsnäoloon. Saatamme kysyä: ”Mitä sitten? Miksi tällä tarinalla on merkitystä minulle?” Kun katsoja tutkii tätä sairauskertomusta ja todistaa hiljaisuuden intiimiyttä, kuva saa hänet etsimään kaikkia mahdollisia merkityksiä. Mukana on aina kertojan katse – tässä tapauksessa Scott Mannin eli kuvan ottajan katse. Kertoja voi projisoida kuvaan kokonaisen merkitysten maiseman, kun hän kertoo visuaalisen tarinan omalla tavallaan ja antaa sille eettisen sisällön.
Antaako kertoja siis muodon moraaliselle näkökulmalle? Kun kerromme visuaalisen sairauskertomuksen, avaamme maailman, jossa tarina kerrotaan. Kuvan visuaalinen asetelma tarjoaa perustan näkymän läsnäololle mutta myös kyseenalaistaa sen ja ravistelee sitä. Tämä visuaalinen tarina on pikemminkin jotakin välittömästi elettyä kuin kerrottua. Sen hienovarainen ääni välittää tässä–olemisen mahdollisuuden.
Suomennos: Erika Ruonakoski
Leave a Reply