Agatha Christie ja vaihtuvat maalitaulut
Teksti Erika Ruonakoski | Kuva Pauliina Mäkelä
”Pimeässä ammuttu laukaus osuu ennemmin tai myöhemmin uhriinsa”, kirjoittaa Agatha Christie Syyttävässä sormessa. Romaanissa herjakirjeiden kirjoittaja valitsee uhrinsa summamutikassa. Välillä vaikuttaa siltä, että nykyinen some-kirjoittelu on samankaltaista ”pimeässä ammuskelua”.
Vaikka Agatha Christien teos Syyttävä sormi (The Moving Finger, 1942) on julkaistu toisen maailmansodan aikana, se on perussävyltään huoleton. Kertojana on hävittäjälentäjä Jerry Burton, joka muuttaa Lymstock-nimiseen pikkukaupunkiin toipumaan lento-onnettomuudesta. Seurana on sisar Joanna. Pian sisarukset kuitenkin saavat nimettömän kirjeen, jossa heitä väitetään rakastavaisiksi. Käy ilmi, että Lymstockissa moni muukin on saanut nimettömiä häväistyskirjeitä. Eräs asukas näyttää jopa ajautuvan itsemurhaan tällaisen kirjeen saatuaan.
Tarinan alun pintapuolinen opetus näyttäisi olevan, että pahan puhumisella voi olla hyvinkin vakavia seurauksia. Silti juoruilu ja pahan puhuminen ovat normaali osa inhimillistä elämää. Juorut saattavat käsitellä yhteisössä piileviä todellisia ongelmia. Niiden avulla voidaan luoda tai vahvistaa näkemystä siitä, mikä on hyväksyttävää käytöstä, mikä taas ei. Tässä tapauksessa häväistyskirjeiden kirjoittaja ei kuitenkaan suoranaisesti juoruile, sillä hän lähettää viestinsä suoraan paheksuntansa kohteille. Toisaalta kirjan englanninkielinen nimi The Moving Finger viittaa siihen, että hän ei esiinny niinkään yksittäisten ihmisten vihollisena kuin moraalinvartijana, jonka syyttävä sormi valitsee suuntansa sen mukaan, mistä korjattavaa löytyy. Kaupungin asukkaat alkavatkin pian epäillä toisiaan. Kerran toisensa jälkeen he toistavat: ”Ei savua ilman tulta.” Heistä tulee juorujen levittäjiä.
Toinen keskeinen lausahdus teoksessa on: ”Pimeässä ammuttu laukaus osuu ennemmin tai myöhemmin uhriinsa.” Ajatuksena on, että umpimähkäinenkin arvaus osuu lopulta maaliin, kunhan vain arvailua jatketaan kyllin pitkään. Samanlaisesta umpimähkäisestä laukomisesta on usein kyse myös silloin, kun sosiaalisessa mediassa esitetään paheksuntaa. Periaatteessa on ymmärrettävää, että ihminen haluaa saada nostaa ärsyttävän ilmiön esiin ja saada turhautumisen tunteilleen vastakaikua. Monet meistä toimivat samalla tavalla kahvipöytäkeskusteluissa, jäämättä suuremmin miettimään oman reaktionsa oikeutusta. Hetken asiasta vaahdottuamme voimme kuitenkin nähdä asiasta toisenkin puolen, ja usein kiukkumme laantuu. Sosiaalisessa mediassa sen sijaan kutsumme suuria ihmisjoukkoja jakamaan närkästyksemme samalla kun närkästyksen aiheuttaja – pyöräilijä, nirsoilija, sähköpotkulautailija, turisti, kaupunkilainen, maaseudun asukas, kirjastonhoitaja – saattaa olla osa yleisöämme. Paheksutun yksilön on kuitenkin ryhmäpaineen alla vaikea astua näkyviin esittämään oma näkökulmansa. Jos hän astuu esiin ja kyseenalaistaa ryhmässä ilmaistut näkemykset, hän on ilonpilaaja tai riidankylväjä.
’’Tyytymättömyys voi toimia muutoksen käyttövoimana. Usein sosiaalisessa mediassa esitetyn kritiikin tavoitteena ei ole kuitenkaan saada aikaan todellista muutosta vaan kutsua samanmielisten kuoroa hetkelliseen paheksunnan aaltoon.’’
Tyytymättömyys voi toimia muutoksen käyttövoimana. Usein sosiaalisessa mediassa esitetyn kritiikin tavoitteena ei ole kuitenkaan saada aikaan todellista muutosta vaan kutsua samanmielisten kuoroa hetkelliseen paheksunnan aaltoon. Tarkoituksena ei ole niinkään tuottaa yksityiskohtaista ymmärrystä tietystä asiasta kuin tarjota ilmaisupaikka negatiiviselle tunteelle. On kuin median rakenne itsessään kutsuisi meitä siirtämään julkisuuteen kuohahtelun, joka aiemmin sijoittui yksityisyyden piiriin. Toisaalta huomiota kaipaava saattaa joutua osin tahtomattaankin reagoimaan kulloinkin pinnalla oleviin aiheisiin. Esimerkiksi X:ssä on vaikea tulla nähdyksi, ellei ahkerasti kommentoi ja seuraa toisia.
Syyttävässä sormessa eräs sivuhenkilöistä toteaa, että herjakirjeiden kirjoittamiseen voi olla kahdenlaisia motiiveja. Ensinnäkin tarkoituksena voi olla kosto, jolloin kiusaaminen kohdistuu tarkoin valikoituihin henkilöihin. Toiseksi henkilö voi saada sairaalloista nautintoa itse kiusanteosta, ja tällöin kohteeksi käy kuka tahansa. Sosiaalisessa mediassa paheksunnan esittäjä on kuitenkin kuka tahansa meistä – ei ole sairautta, jonka voisi eliminoida. Vai onko ”sairauden” ytimessä perusinhimillinen ominaisuutemme, vastakaiun kaipaaminen?
Sosiaalinen media vetoaa väistämättä tarpeeseemme liittyä yhteen ja tulla nähdyiksi. Minkälainen olisi sosiaalinen media, joka tyydyttäisi tämän tarpeen mutta hylkäisi paheksunnan, poseeraamisen ja ”tykkäämisen” ensisijaisina ilmaisumuotoinaan?
Kirjallisuus
Christie, Agatha. 1972. Syyttävä sormi. Suom. Eva Siikarla. Porvoo: WSOY. (Alkuteos The Moving Finger, 1942.)
Robbins, Megan L. ja Alexander Karan. 2019. “Who Gossips and How in Everyday Life?” Social Psychological and Personality Science 11:2, 185–195.
Leave a Reply