Agatha Christie ja perhejoulun kauhut
Teksti Erika Ruonakoski | Kuva Pauliina Mäkelä
Teoksessa Simeon Leen testamentti vanha mies kutsuu aikuiset lapsensa viettämään joulua kanssaan. Vanhat kaunat kuitenkin elävät, ja aattona palvelijat voivatkin todeta, että joulutunnelma on ”jo jokseenkin kirpeä”. Onko joulu ytimeltään ihmisten itselleen ja toisilleen luoma helvetti?
Teksti sisältää juonipaljastuksia Agatha Christien teoksesta Simeon Leen testamentti.
Agatha Christien teos Simeon Leen testamentti (Hercule Poirot’s Christmas, 1938) kertoo epäonnisesta perhejoulusta. Simeon Lee, rikas mutta pirullisen häijy vanhus kutsuu luokseen neljä poikaansa puolisoineen – Alfredin ja Lydian, Georgen ja Magdalenen, Davidin ja Hildan sekä perheen mustan lampaan, Harryn. Joulu hyväntahdon juhlana on Simeonille kuitenkin pelkkä vitsi: päämääränä on kylvää eripuraa ja hämmennystä juhlijoiden keskuuteen ja nauttia näkymästä.
Christie paljastaa perheen sisäiset suhteet kaikessa raadollisuudessaan: veli halveksii veljeä, isä naureskelee lapsilleen ja poika vihaa isäänsä. Isä pitää vaurautensa avulla vastentahtoiset alamaiset ruodussa. Naishahmoista osa on onnenonkijoita, jotka pyrkivät saamaan ”oman osansa” suoraan tai poikien kautta, osa taas omistautuu tunne-elämältään vinoutuneille puolisoilleen. Työntekijöihinkään ei välttämättä voi luottaa. Onko joku heistä varas – tai jopa murhaaja?
Joulutarinana Simeon Leen testamentti tuo mieleen Charles Dickensin kertomuksen Saiturin joulu (A Christmas Carol, 1843), jossa pääosassa on niin ikään vanha mies, joka on rikas mutta julma. Sekä Ebenezer Scrooge että Simeon Lee ovat myös täydellisen itsekeskeisiä, joskin Lee on antelias siinä missä Scrooge pihi. Scroogesta poiketen Leelle parannuksen tekeminen on mahdotonta. Ennen kuin hän edes ehtii nähdä tuhon siementen kunnolla itävän, hänet kurkkunsa leikataan auki.
Murhaa selvittämään Gorston Hallin kartanoon ilmestyy poliisien lisäksi Hercule Poirot ”epävirallisen avustajan” roolissa. Jo kirjan alkupuolella Poirot on esittänyt, että joulu on mitä otollisinta aikaa rikosten tekemiseen. Tämä johtuu ylensyönnin aiheuttamasta ärtymyksestä ja siitä, että toisiaan vihaavat ihmiset joutuvat teeskentelemään hyväntahtoisuutta:
”Perheet jotka ovat eläneet omissa oloissaan vuoden läpeensä, kokoontuvat mielellään jouluna yhteen, eikö niin? Mutta onhan selvää, rakas ystävä, että siitä seuraa lukuisia jännitystiloja. Ihmiset, jotka eivät todella tunne hyvää tahtoa toisiaan kohtaan hillitsevät itsensä luonnottomasti, jotta näyttäisi siltä kuin he tuntisivat. Joulu tuo mukanaan paljon tekopyhyyttä ja teeskentelyä – pour le bon motive c’est entendu – mutta kuitenkin teeskentelyä. […] Jos [ihmiset] patoavat luonnollisten vaikuttimien virran, murtuu pato ennemmin tai myöhemmin, ja silloin tapahtuu onnettomuus.”
’’Oma helvettinsä on niille, jotka pyrkivät säätelemään joulun tunneilmastoa aavistellen jatkuvasti tämän tai tuon henkilön reaktioita tietyssä tilanteessa.’’
Tässä Christien teoksessa jouluruokien aiheuttamasta ähkystä ei tosin ole tietoakaan, sillä isänmurha pysäyttää juhlinnan alkumetreille. John Curran onkin todennut, ettei Simeon Leen testamentissa näy häivääkään joulutunnelmasta. Hänen mukaansa ”Seikkaileva jälkiruoka” (“The Adventure of a Christmas Pudding”, 1960) onnistuu paljon paremmin ”juhlapyhien hengen välittämisessä”. On melkein kuin Christie olisi itsekin huolissaan jouluhengen puuttumisesta, sillä hahmot kommentoivat useampaan kertaan sitä, miten murha vie kaiken ilon joulunvietosta. Toisaalta voidaan kysyä, eikö Poirot ole täysin oikeassa korostaessaan joulunviettoon liittyviä jännitteitä: eivätkö nuo jännitteet ole tunnetasolla varsin merkittävä osa joulunviettoa? Eivätkö kaikki ole lopulta helpottuneita, kun joulu on ohi?
Jean-Paul Sartren näytelmässä Suljetut ovet (Huis clos, 1944) eräs henkilöhahmoista toteaa, että ”helvetti on toiset ihmiset”. Usein tämä lausahdus tulkitaan äärimmäisen pessimistiseksi kuvaukseksi ihmisten välisistä suhteista, mutta kyse on pikemminkin siitä, että suhteemme omaan itseemme on välittynyt toisten kautta. Jos koen, että toiset näkevät minut negatiivisesti, voin päätyä näkemään myös itse itseni näin ja toimia sen mukaisesti.
Simeon Lee on tuhoava ja alistava vanhempi, joka ei epäröi osoittaa mahtiaan. Hän vihjailee aikovansa muuttaa testamenttiaan ja huutaa lapsilleen:
”Kukaan teistä ei ole edes shillingin arvoinen! Olen perinpohjin kyllästynyt teihin kaikkiin! Teidän joukossanne ei ole yhtään ainoata miestä! Te olette vetelyksiä joka ainoa, kurjia! […] Menen valalle, että minulla on maailmalla parempia poikia, vaikka he eivät olekaan syntyneet aviovuoteessa!”
Lee sanoo ääneen sen, mitä monet aikuiset lapset vain aavistelevat tai kuvittelevat vanhempiensa ajattelevan. Ei ole harvinaista, että vanhempien läsnä ollessa näemme itsemme sellaisina kuin oletamme heidän näkevän meidät: odotusten pettäjinä, tavalla tai toisella riittämättöminä, naulittuina lapsuusaikana muotoutuneeseen kuvaan siitä, mitä olemme.
Yleensä emme kuitenkaan tahdo nähdä itseämme näin. Menneisyys, muistot, saavutukset ja epäonnistumiset ovat toki osa elämäämme, mutta itsellemme olemme merkittäviltä osin toimintaa ja jatkuvaa suuntautumista kohti uusia mahdollisuuksia. Juuri siksi on vapauttavaa olla sellaisten ihmisten seurassa, jotka jakavat kanssamme toiminnan ulottuvuuksia ja päämääriä, ja ahdistavaa olla sellaisten kanssa, jotka näkevät meissä vain sen, miksi olemme tulleet, ja vertailevat sitä suhteessa menneisyyden lupauksiin. Purkauksessaan Simeon Lee kyseenalaistaa poikiensa kyvyn ylittää toiminnassaan tilanteensa rikkaan miehen etuoikeutettuina lapsina: he joko loisivat isänsä vaurauden varassa tai vellovat katkeruuden tunteissa.
Mutta jos on Leen pojilla kurjaa, niin on heidän vaimoillaankin, jotka yrittävät estää perhejoulua räjähtämästä käsiin. Oma helvettinsä on niille, jotka pyrkivät säätelemään joulun tunneilmastoa aavistellen jatkuvasti tämän tai tuon henkilön reaktioita tietyssä tilanteessa. He tuskin ehtivät edes objektivoimaan itseään muiden kautta, niin kiire heillä on ennaltaehkäistä ja sammuttaa tulipaloja, joita toiset sytyttelevät.
Simeon Leen testamentissa palvelijat hoitavat ruoanlaiton ja tarjoilun, joten ne eivät kuormita juhlien järjestäjiä eivätkä vieraita samalla tavalla kuin nykysuomalaisessa perheessä. Tunneilmaston säätelijöinä Simeonin miniät ovat silti töissä, eivät juhlimassa. Eipä ihme, että paluu joulun jälkeiseen arkeen tuntuu heistä huojentavalta. Onneksi joulu on seuraavan kerran vasta vuoden päästä! Ehkä sitä vietetäänkin mahdollisimman kaukana läheisistä?
Kirjallisuus
Christie, Agatha. 2022. Simeon Leen testamentti. Suomennos Helena Luho. Helsinki: WSOY. (Alkuteos Hercule Poirot’s Christmas, 1938.)
——. 1984. ”Seikkaileva jälkiruoka.” Teoksessa Seikkaileva jälkiruoka. Suomennos Markus Jäppilä ja Aulis Rantanen (+ työryhmä). Porvoo: WSOY. (Alkuteos ”The Adventure of the Christmas Pudding”, 1960.)
Curran, John. 2010. Agatha Christien salaiset muistikirjat. Suomennos Risto Raitio. Helsinki: Paasilinna. (Alkuteos The Secret Notebooks of Agatha Christie, 2009.)
Dickens, Charles. 2007. Saiturin joulu. Suomennos Antti Autio. Helsinki: Kirjalito. (Alkuteos A Christmas Carol, in Prose, Being a Ghost Story of Christmas, 1843.)
Sartre, Jean-Paul. [Julkaisuaika tuntematon.] Suljetut ovet. Suomennos Marja Rankkala. Helsinki: Suomen Teatteriliitto. (Alkuteos Huis clos, 1944.)
Leave a Reply