Agatha Christie ja professori Wansteadin mielipide
Teksti Erika Ruonakoski | Kuva Pauliina Mäkelä
Teoksessaan Neiti Marple koston jumalattarena Agatha Christie sivuaa seksuaalisen väkivallan teemaa tavalla, joka saa jotkut pitämään häntä seksuaalisen väkivallan puolestapuhujana. Mitä meidän tulisi ajatella kirjallisuudesta, joka ilmentää omana aikanamme kyseenalaisilta vaikuttavia asenteita?
Neiti Marple koston jumalattarena (Nemesis, 1971) oli viimeinen neiti Marple -tarina, jonka Agatha Christie kirjoitti. Teos käsittelee nuoren naisen raakaa murhaa ja hänen mahdollisesti kokemaansa seksuaalista väkivaltaa. Eräs henkilöhahmoista, professori Wanstead, lausahtaa aiheeseen liittyen: ”Täytyy muistaa että tytöt ovat nykyään paljon halukkaampia tulemaan raiskatuiksi kuin ennen. Usein heidän äitinsä vaativat heitä kutsumaan sitä raiskaukseksi.” Myöhemmin sama näkemys kuullaan toisen sivuhenkilön, asianajaja Broadribbin suusta: ”No kyllähän me tiedämme, mitä raiskaus on nykyään. Äiti sanoo tytölle että tämän täytyy syyttää nuorta miestä raiskauksesta vaikka pojalla ei ole ollut juuri mitään mahdollisuuksia kun tyttö on koko ajan kinunnut että poika tulisi heille kun äiti on työssä tai isä on lomamatkalla. Ei päästä poikaa rauhaan ennen kuin on saanut tämän makaamaan kanssaan.”
Seksuaalisen väkivallan uhrien näkökulmasta ongelmallista tällaisissa näkemyksissä on tietenkin se, että niissä raiskattujen esittämä kertomus asetetaan lähtökohtaisesti kyseenalaiseksi: ”raiskaus nykyään” eli kyseisen murhamysteerin kohdalla 1970-luvulla on himokkaan nuoren naisen esittämä valhe. Miten Christien tekstiin sitten pitäisi suhtautua? Kun kirjan loppuratkaisu tekee koko oletuksen seksuaalisesta väkivallasta tyhjäksi, pitäisikö Wansteadin ja Broadribbin repliikit ymmärtää kuvauksiksi etuoikeutetun luokan asenteista tai jopa niihin kohdistuvaksi pilkaksi?
Christien salapoliisitarinoissa koominen ulottuvuus on merkittävä: lähes kaikki henkilöhahmot esitetään tavalla tai toisella naurettavina – ja kuitenkin naurettavuudessaan inhimillisinä. Toisaalta henkilöhahmojen esittämät kyseenalaistukset ovat tapa pitää lukija epävarmuuden ja jatkuvasti eri hahmoihin kohdistuvien epäilyjen ja arvailujen vallassa.
Teoksessa Neiti Marple koston jumalattarena kuvattujen mielipiteiden funktio jääkin väistämättä ambivalentiksi. Yhtäältä Wansteadin ja Broadribbin repliikit ovat luonteva osa teoksen moniäänisyyttä. Toisaalta niillä on potentiaali tarttua hetkellisesti tai pysyvämmin maailmasuhteemme laajempaan kudokseen. Siinä mielessä ne eivät ole sulkeudu puhtaasti fiktiiviseen maailmaan, erilleen tosielämän eettisesti latautuneista haasteista. Olisi kuitenkin yksinkertaistavaa lukea niitä kirjailijan omina mielipiteinä.
Toki Christien omaelämänkertaa lukiessa käy ilmi, että hän on kuten kuka tahansa meistä: oman aikansa lapsi, taipuvainen hyväksymään osan aikansa ennakkoluuloista ja asenteista ja hylkäämään niistä toiset. Jälkimmäistä pyrkimystä edustaa esimerkiksi neiti Marplen hahmo, joka kyseenalaistaa lukijan odotukset soveliaasta etsivähahmosta ja kiinnostavan naishahmon ominaisuuksista. Toisaalta jotkut Christien henkilöhahmojen toistelemat ennakkoluuloiset näkemykset saavat hyväksynnän myös hänen omaelämänkerrassaan. Näistä keskeisin on ajatus hyvien ja huonojen luonteenpiirteiden periytyvyydestä: rikollisuus on geeneissä eikä siitä voi parantua.
’’Lukijana etuoikeutetussa asemassa on se, jonka ei tarvitse lukiessaan kokea oman viiteryhmänsä tulevan jälleen kerran esitetyksi stereotyyppisesti ja vailla ymmärrystä sille tyypillisestä kokemusmaailmasta.’’
Dekkareissaan Christie kuvaa samaa ajatusta lukuisin eri tavoin. Teoksessa Neiti Marple koston jumalattarena professori Wanstead toteaa: ”Häiriintyneitä ihmisiä tulee sääliä, heitä tulee sääliä heidän geeniensä vuoksi joita he eivät itse pysty lainkaan hallitsemaan.” Syyttömyyden taakassa adoptiolapset ovat vääjäämättä ”vieraita”, tikittäviä aikapommeja, joiden arveluttava geneettinen perimä pääsee valloilleen adoptiovanhempien hyvistä pyrkimyksistä huolimatta.
Sama teos sisältää myös luonnehdintoja, joita nykyisin käsittein voisi hyvällä syyllä kutsua sekä rodullistaviksi että seksualisoiviksi. ”Sekarotuista” nuorta naista verrataan eläimiin kerran toisensa jälkeen: hän on ”musta hevonen”, ”kissanpentu” ja ”hiiri”. Vastaavasti teoksessa Kuolema ilmoittaa lehdessä (1950) palvelijatar Mitzin ”hysteerisyys” juonnetaan hänen keskieurooppalaisuuteensa. Etnisen taustan ja ruumiillisten piirteitten perusteella tapahtuva tyypittely sijoittuu toisaalta aina henkilöhahmojen repliikkeihin, ja näin Christie voi sekä kuvata hahmojensa asenteita että johtaa lukijaa harhaan vetoamalla tämän omiin stereotypioihin. Murhaaja ei nimittäin yleensä ole ulkomaalainen vaan vinksahtanut sisäpiiriläinen.
Lukijana etuoikeutetussa asemassa on se, jonka ei tarvitse lukiessaan kokea oman viiteryhmänsä tulevan jälleen kerran esitetyksi stereotyyppisesti ja vailla ymmärrystä sille tyypillisestä kokemusmaailmasta. Siinä ei liene mitään yllättävää, että ne, jotka tällaisia ennakkoluuloja jatkuvasti kohtaavat, kritisoivat stereotyyppisiä kuvauksia. On kuin lukijan ja kirjailijan välinen sanaton sopimus intiimistä yhteistyöstä maailmojen kartoittamisessa särkyisi tällaisina yhteentörmäyksen hetkinä.
Toisaalta kaunokirjallisuus ja muut taiteenmuodot tarjoavat mahdollisuuden ottaa toisenlaiset todellisuudet hetkellisesti omaksi kaikessa vieraudessaan ja luotaantyöntävyydessäänkin. Lukiessamme kohtaamamme käytännön kysymys riippuu kuitenkin siitä, mihin ihmisryhmään kuulumme. Yksille kysymys on: kuinka paljon vierautta olen valmis kohtaamaan? Toisille se on: kuinka paljon ymmärtämättömyyttä olen valmis todistamaan?
Agatha Christien ajattelua käsittelen filosofisesta näkökulmasta myös tutkimusartikkelissani ”Innocence, Deception, and Incarnate Evil in Agatha Christie’s They Do It with Mirrors” (Literature and Aesthetics 2020, vol. 30, no 2, 55–70). Artikkeli sisältää juonipaljastuksia Christien teoksista.
Kirjallisuutta kommunikaation keinona tutkin artikkelissani “Literature as a Means of Communication: A Beauvoirian Interpretation of an Ancient Greek Poem”, (Sapere Aude vol. 3, no 6, 2012), 250–270 sekä teoksessa Tua Korhonen ja Erika Ruonakoski: Human and Animal in Ancient Greece: Empathy and Encounter in Classical Literature, London, I.B.Tauris, 8–41.
Kirjallisuus
Christie, Agatha. 1976. Syyttömyyden taakka. Suom. Anna-Liisa Laine. Porvoo: WSOY. (Alkuteos Ordeal by Innocence, 1958.)
— 1972. Neiti Marple koston jumalattarena. Suom. Eva Siikarla. Porvoo: WSOY. (Alkuteos Nemesis, 1971.)
— 1977. An Autobiography. London: Collins.
Kommenttia (3)
-
-
Erika Ruonakoski
Kiitos! <3
-
-
Erika Ruonakoski
Kiitos! <3
Veera
Kiitos jälleen ajankohtaisesta ja laaja-alaiseen ajatteluun kannustavasta kirjoituksesta!