Agatha Christie viattomia puolustamassa
Teksti: Erika Ruonakoski | Kuva: Pauliina Mäkelä
”Tärkeää on viattomuus, ei syyllisyys”, kirjoittaa Agatha Christie omaelämänkerrassaan. Emmekö kuitenkin kaikki ole omasta mielestämme useimmiten viattomia – syyllisethän ovat aina toisaalla? Mistä viattomuudessa ja pahuudessa on oikeastaan kyse? Näiden kysymysten ratkaisemiseen voi etsiä innoitusta Christien teoksesta Syyttömyyden taakka.
Agatha Christien teos Syyttömyyden taakka (Ordeal by Innocence, 1958) kertoo erikoisen tilanteen eteen joutuvasta perheestä. Perheen poika, psyykkisesti epävakaa ja manipulatiivinen Jacko Argyle on tuomittu adoptioäitinsä murhasta. Kun perhe on jo hyväksynyt tämän tosiasian ja Jacko on kuollut vankilassa keuhkokuumeeseen, ovelle ilmestyy todistaja, tohtori Calgary, joka antaa Jackolle alibin. Murhan tapahtuessa Jacko on ollut Calgaryn kyydissä matkalla Drymouthiin, mutta pian Jackon liftausmatkan jälkeen Calgary on joutunut onnettomuuteen ja menettänyt muistinsa. Muistin palattua hän kokee velvollisuudekseen kertoa perheelle, että Jacko on viaton. Jackon sisko Hester Argyle suhtautuu kuitenkin vihamielisesti Calgaryn paljastukseen ja siihen, että tämä on pakottaa perheenjäsenet kohtaamaan tuskalliset tapahtumat uudelleen. Kun Calgary ihmettelee, miksi Hester ei halua veljelleen oikeutta, nuori nainen vastaa: ”Eivät syylliset ole tärkeitä. Vaan syyttömät.” Tämä lausahdus on lähes identtinen sen kanssa, mitä Christie esittää omaelämänkerrassaan: ”Tärkeää on viattomuus, ei syyllisyys.”
Englannin kielen sana ”innocence” voidaan suomentaa sekä viattomuudeksi että syyttömyydeksi. Viattomuudella tarkoitetaan tilaa, jossa henkilö ei ole syyllistynyt pahoihin tekoihin ja on kenties myös ajatuksiltaan ”puhdas”: hän ei ole tehnyt eikä ajatellut pahaa ja elää sikäli eräänlaisessa naiiviuden tilassa. Ilmaisua ”syyttömyys” taas käytetään useammin lainopillisissa konteksteissa, viittaamaan siihen, ettei henkilö ole syyllistynyt tiettyyn rikokseen. Jacko näyttäisikin olevan syytön äitinsä murhaan mutta ei ihmisenä viaton. Hän on ”sopeutumaton”, kykenemätön kantamaan vastuuta teoistaan.
Toisaalta viattomuuden tilaa voidaan ajatella myös tilana, jossa ihmisen perusluottamus maailman turvallisuuteen, elämän jatkuvuuteen ja toisten ihmisten hyväntahtoisuuteen ei ole järkkynyt. Kohdatessaan tapahtumia, jotka murskaavat hänen kokemuksensa turvallisuudesta ja jatkuvuudesta, ihminen menettää perustavan viattomuutensa: hän ymmärtää, että pahat asiat voivat tulla ja ovat tulleetkin todeksi juuri hänen itsensä kohdalla. Tästä näkökulmasta katsottuna ajatus pahan ruumiillistumisesta toisessa ihmisessä tulee ymmärrettäväksi. Väkivallan tai petoksen uhrille toisen pahuus voi näyttäytyä absoluuttisena, koska tämä on murskannut uhrin turvallisuudentunteen. Christien teoksia näyttää kannattelevan pitkälti juuri tällainen kerronnallinen lähtökohta. Henkilöhahmot korostavatkin usein pahuuden olevan todellista.
Christien teoksissa murhaajia ovat yleensä Jackon kaltaiset manipulatiiviset psykopaattihahmot, jotka eivät kykene tuntemaan syyllisyyttä. Henkilöhahmoissa toista ääripäätä edustaa yltiökunnollinen tohtori Calgary. Ensin hän tuntee syyllisyyttä siitä, ettei ole kyennyt auttamaan Jackoa ajoissa. Myöhemmin syyllisyyden tunne kumpuaa tosiasiasta, että paljastaessaan Jackon syyttömäksi hän on järkyttänyt tämän perheen elämää. Calgaryn ylikorostunut syyllisyydentunto voi tuntua epäuskottavalta, mutta sen taustalla on tilanne, jotka yleensäkin saavat vastuuntuntoiset ihmiset murehtimaan: hän on tuonut tuskaa toisten elämään.
Joskus ainoa tapa olla tuottamatta toiselle tuskaa olisi toimia yhteisön moraalisääntöjen tai oman henkilökohtaisen moraalin vastaisesti. Toinen voi toimia epäoikeudenmukaisesti, petollisesti ja jopa rikollisesti ja silti vaatia tekojensa hyväksymistä. Christien teokset vilisevätkin hahmoja, jotka eivät välttämättä ole psykopaatteja, mutta jotka eivät kerta kaikkiaan kykene näkemään tapahtumia oman etunsa, intohimojensa ja luutuneiden näkemystensä saneleman näkökulman ulkopuolella. Omien asenteiden ja tekojen arveluttavuus jää kätköön – syy on toisissa.
’’Vaikeiden pettymysten jälkeen toisten ihmisten pahuudesta saattaa tulla se kertomus, joka ensisijaisesti leimaa omaa elämänasennetta. Tällöin on ehkä syytä kysyä itseltään: olenko itse murskautunut jossakin vaiheessa niin pahoin, että pelko uudesta murskautumisesta – petetyksi tulemisesta – hallitsee täysin omaa maailmanhahmotustani?’’
Toisten haavoittuvuus avaa meille kuitenkin mahdollisuuden kyseenalaistaa omia motiivejamme ja toimintamme oikeutusta jopa silloin, kun toiset hyökkäävät meitä vastaan ja kun heidän motiivinsa tuntuvat omasta näkökulmastamme katsottuina vähintäänkin kyseenalaisilta. Näin juuri on tohtori Calgaryn kohdalla: hän epäilee oman toimintansa oikeutusta. Hetkellisesti epäröityään hän kuitenkin päätyy pitämään kiinni alkuperäisestä moraalisesta intuitiostaan. Hän toteaa, että perheenjäsenet ovat tuudittautuneet valheelliseen turvallisuuden tunteeseen ja eläneet ikään kuin pahvikulississa, joka ei tarjoa todellista turvaa. Hänen tehtävänään on tehdä loppu viattomien ahdingosta, nostaa syyllisyyden varjo heidän yltään. Kun ”paha ihminen” eli tappaja on otettu kiinni, viattomat kykenevät elämään taas sopusoinnussa.
Tämän fantasian toteutuminen tosielämässä on kyseenalaista. Kaikkein haastavimmissa ihmissuhteissamme saatamme kuitenkin tulla lähelle äärimmäistä pettymystä ja tässä mielessä ”pahuuden” kohtaamista. Tuolloin uskomme toisen ihmisen perimmäiseen luotettavuuteen sortuu ja joudumme luopumaan kaikista vastavuoroisuuden odotuksista. Arjessa tähän ei yleensä ole syynä toisen murhanhimoisuus vaan se, että toisen kanssa on vaikeaa tai mahdotonta kommunikoida. Kaikki sanomani näyttäytyy kuin pahantahtoisesti vääristävän peilin kautta samalla kun toinen toimii tavalla, jonka itse koen äärimmäisen loukkaavaksi. Onko pahuus siis katsojan silmässä – eikö objektiivisia kriteerejä pahuudelle oikeastaan olekaan? Vai olemmeko pohjimmiltamme kaikki pahoja?
Vaikeiden pettymysten jälkeen toisten ihmisten pahuudesta saattaa tulla se kertomus, joka ensisijaisesti leimaa omaa elämänasennetta. Tällöin on ehkä syytä kysyä itseltään: olenko itse murskautunut jossakin vaiheessa niin pahoin, että pelko uudesta murskautumisesta – petetyksi tulemisesta – hallitsee täysin omaa maailmanhahmotustani? Jos tähän kyseenalaistavaan liikkeeseen kykenee, peliä ei ole menetetty täysin. Meille jää yhä mahdollisuus sisäiseen dialogiin, joka ohittaa yksinkertaistamisen ja vainoharhaisuuden houkutukset. Samoin jäljelle jää mahdollisuus yrittää ymmärtää toista silloinkin, kun kaikki häneen kohdistuneet odotukset ovat rauenneet.
Agatha Christien ajattelua käsittelen filosofisesta näkökulmasta myös tutkimusartikkelissani Innocence, Deception, and Incarnate Evil in Agatha Christie’s They Do It with Mirrors (Literature and Aesthetics 2020, vol. 30, no 2, 55–70). Artikkeli sisältää juonipaljastuksia Christien teoksista.
Kirjallisuus
Simone de Beauvoir. Moniselitteisyyden etiikka. Suom. Erika Ruonakoski. Helsinki: Tutkijaliitto. (Alkuteos Pour une morale de l’ambiguïté, 1947.)
Christie, Agatha. Syyttömyyden taakka. 2010 [1976]. Suom. Anna-Liisa Laine. Helsinki: WSOY. (Alkuteos Ordeal by Innocence, 1958.)
— 1977. An Autobiography. London: Collins.
Leave a Reply