”Eräänä aamuna se oli tapahtunut”: poikkeusolosuhteisiin astumisesta
Teksti Erika Ruonakoski Kuva Pauliina Mäkelä
Joskus vain putoamme huonoihin aikoihin kuin Liisa kaninkoloon: odottamatta, yhtäkkiä, päistikkaa. Milloin pääsemme takaisin ylös, emme tiedä.
Teoksessa Liisa Ihmemaassa Liisa juoksee valkoisen kanin perässä koloon, jossa päätyy hurjaan pudotukseen: ”Kaninkolo jatkui jonkin matkaa suorana tunnelina mutta tipahti sitten äkkiä alaspäin – niin äkkiä ettei Liisalle jäänyt aikaa edes harkita pysähtymistä kun hän jo huomasi putoavansa alas ikään kuin syvään kaivoon.”
Kaninkoloon putoamisesta on sittemmin tullut vertauskuva monille asioille, esimerkiksi psykedeelisten huumeiden käyttämiselle, mielenterveysongelmiin uppoamiselle ja salaliittoteorioihin hurahtamiselle. Yleensä ajatuksena on, että kaninkoloon pudonnut elää absurdissa rinnakkaistodellisuudessa tai epätodellisuudessa, josta ei löydä ulospääsytietä.
Viime vuodet ovat vierineet aina vain syvempiin, epätodellisilta tuntuviin syövereihin uppoamisen merkeissä. Hädin tuskin ehdimme huolestua ”vaihtoehtoisista totuuksista”, autoritarismin noususta ja kiihtyvällä vauhdilla toteutuvasta ilmastonmuutoksesta, kun jo COVID-19-pandemia mullisti elämämme. Kun pandemian loppu alkoi taas hieman häämöttää, Vladimir Putin aloitti suurhyökkäyksen Ukrainassa, uhaten ”asiaan puuttuvia” jopa ydinsodalla.
Äkillisten kriisien tuottamaa hämmennystä voi yrittää jäsentää lukemalla aikalaiskuvauksia aiempien kriisien alusta. Esimerkiksi Agatha Christie kirjoittaa muistelmissaan ensimmäisen maailmansodan alkamisesta hyvin tunnistettavalla tavalla: ”Kun syrjäisessä Serbiassa murhattiin muuan arkkiherttua, tapaus tuntui etäiseltä – ei se tuntunut meitä koskettavan… Mutta oli huhuja – ihmisiä jotka kiihkoissaan sanoivat tilanteen näyttävän ’todella huolestuttavalta’ – poliitikkojen puheita. Ja sitten eräänä aamuna, se oli tapahtunut. Englanti oli sodassa.”
Samaan tapaan etenee Simone de Beauvoirin kuvaus toisen maailmansodan laajenemista Ranskaan: ”En ollut vielä heittänyt kaikkea toivoa alkukesästä 1939. Itsepäinen ääni kuiskutti sisälläni: ’Eihän minulle voi käydä niin. Enhän minä voi joutua kokemaan sotaa.’” Saman vuoden syyskuussa Ranska ja Iso-Britannia julistivat kuitenkin sodan Saksalle, joka oli hyökännyt Puolaan. Toukokuussa 1940 Saksa hyökkäsi Ranskaan. ”Ja eräänä aamuna se sitten oli totta”, kirjoittaa Beauvoir sodan toteutumisesta ja kumppaninsa siirtymisestä rintamalle.
Kuvauksissa sodan puhkeamisesta korostuvat juuri sodan puhkeamista edeltävä ”naiivi minä” ja sodan toteutumisen todistanut minä. Naiivi minä yrittää pitää kiinni omasta maailmankäsityksestään niin kauan kuin vain voi. Ennen Venäjän suurhyökkäystä 24.2.2022 myös monet ukrainalaiset suhtautuivat Yhdysvaltain varoituksiin rauhallisesti. He arvelivat, etteivät lähialueille keskitetyt venäläisjoukot todellisuudessa hyökkää Ukrainaan.
Sen ymmärtäminen, että kauhistuttava asia voi tapahtua ja onkin tapahtumassa juuri itselle tai läheisille, sekoittaa elämän. Toiminnan mielekkyys tuntuu katoavan, kun tulevaisuushorisontti, joka tuon mielekkyyden on aiemmin taannut, katoaa. Kun pandemia tai maailmansota uhkaa, ne lukemattomat pienet kiinnikkeet, jotka ovat sitoneet meitä projekteihimme, alkavat vaikuttaa yhdentekeviltä. Nyt toiminta, joka ei tavalla tai toisella liity käsillä olevan kriisin ratkaisemiseen, vaikuttaa turhalta. Tässä mielessä on helppo ymmärtää, että monet ovat valmiita uhraamaan oman elämänsä puolustaakseen maataan. Pandemian kohdalla radikaali toiminta tilanteen muuttamiseksi on ollut vaikeampaa: kokoontumisten välttäminen, käsien peseminen ja kasvomaskin pitäminen kehystävät elämää mutta eivät anna sille sisältöä.
Euroopassa käytävään sotaan verrattuna pandemia on lopultakin edustanut tilannetta, jossa oma maa on yhä pystynyt tarjoamaan perustavan turvan. Molemmissa tapauksissa luottamus kaiken jatkuvuuteen murtuu, mutta kohdattava tuska on luonteeltaan erilainen. Pandemian kohdalla epätoivo liittyy ennen kaikkea näkymättömän vastustajan sitkeyteen sekä siihen, että se muuttaa yksilöt potentiaalisiksi tartunnankantajiksi. Sota ja sen uhka viittaavat täydellisen turvattomuuden tilaan. Miten motivoida tekojaan, kun kaikki voi muuttua tuhkaksi?
Toisaalta lamautuminenkin on hyödytöntä, varsinkin kun sota on vielä matkan päässä. Elämän on jatkuttava, töitä on tehtävä. Beauvoir kuvaa elämäänsä Algerian sodan (1954–1962) aikana:
Toisinaan todella elin tämän sodan kauhut: joku tapaamistani ihmisistä kertoi sen erityisen hirvittävistä tapahtumista tai luin niistä lehdistä. Silloin koin nämä kauhut niin voimakkaasti, etten pystynyt ajattelemaan mitään muuta. Mutta päivän kuluessa minun luonnollisestikin piti hoitaa asioita, nukuin, kävin kävelyllä, ja ilma oli kaunis – unohdin. Ja kuitenkin kauhu oli aina läsnä. Päiväkävelyllä oli toinen sävy, eikä taivaan sini ollut samaa kuin ennen sotaa. Sota oli horisontissa silloinkin, kun se ei ollut läsnä kokemanani kauhuna.
Näin mekin elämme nyt päivästä päivään, uutisia vilkuillen, yrittäen irtautua kauhusta mahdollistaaksemme kuta kuinkin normaalin arjen, silti aina tietoisina käynnissä olevan sodan tuhoisuudesta ja vaaroista.
***
”Alas, alas, alas. Eikö tämä lopu milloinkaan?” miettii Liisa pudotessaan. Lopulta Ihmemaa ei ole lainkaan mukava paikka, ja Liisa joutuu törmäyskurssille sen järjettömyyden kanssa: järjenkäyttö ei tuo turvaa sotaisan tahdon edessä, joka vääntää logiikan monelle mutkalle ja umpisolmulle. ”Rangaistus ensin – tuomio jälkeenpäin”, sanoo tyranni. Myös teoksessa Liisa seikkailut peilimaailmassa tuomioita jaetaan ”taaksepäin elämisen” mukaisesti. ”Hän istuu vankilassa nyt ja sovittaa rangaistustaan. Oikeudenkäynti on vasta ensi keskiviikkona, ja rikos tulee tietysti viimeiseksi,” selittää Valkoinen Kuningatar erään vangin tilannetta.
Kuten niin monet muutkin mielikuvitusmaailmat, myös Ihmemaa ja Peilimaailma on mahdollista tulkita satiirisina kuvauksina inhimillisen maailman omituisuuksista ja hulluudesta. Liisan seikkailut Ihmemaassa päättyvät tilanteeseen, jossa hän kyseenalaistaa herttakuningattaren ja -kuninkaan hirmuvallan – paljastaa bluffin – huudahtaen: ”Kuka teitä pelkäisi? Kuka nyt pelkää pelkkää korttipakkaa?” Tuolloin koko korttipakka hyökkää Liisan kimppuun – ja hän herää joenvarsi-idylliin, pää siskonsa sylissä, ja toteaa nähneensä ”kovin outoa unta”.
Nykymaailmassa elämistä luonnehtiva epätoden tuntu saattaa saada meidät toivomaan, että voisimme vain herätä kadottamaamme idylliin. Sen sijaan jatkamme elämää maailmassa, jonka tapahtumat näyttävät pitkälti karanneen käsistämme. Vaikeana tehtävänämme kaiken järjettömyyden ja tuhon keskellä onkin pysyä täysin hereillä – ja silti kyetä sekä toimimaan että unelmoimaan.
***
Liisa Ihmemaassa -lainaukset on valittu kahdesta suomennoksesta, joista varhaisempi on Kirsi Kunnaan ja Eeva-Liisa Mannerin (1974), myöhempi Tuomas Nevanlinnan ( 2000).
Kirjallisuus
Beauvoir, Simone de. 1989. Pariisi 1939–44. Suom. Anna-Maija Viitanen. Helsinki: Kirjayhtymä. (Alkuteos La force de l’âge, osa II, 1960.)
— 2007. ”Kokemuksistani kirjailijana”, teoksessa Onko Sade poltettava? ja muita esseitä, 107–132. Suom. Erika Ruonakoski. Helsinki: WSOY.
Carroll, Lewis. 1996. Liisan seikkailut ihmemaassa & Liisan seikkailut peilimaalimassa. Suom. Kirsi Kunnas ja Eeva-Liisa Manner. (Alkuteokset Alice’s Adventures in Wonderland, 1865 ja Through the Looking Glass, 1871.)
Christie, Agatha. 2010. Vanha hyvä aikani. Helsinki: WSOY. (Alkuteos An Autobiography, 1977.)
Howe, Will. 2021. “‘We’re All Mad Here’: The Politics of Alice in Wonderland”, The Witness 21 Jan. 2021.
Ruonakoski, Erika. Tulossa. ”Ajallisuus ja rationaalisuus COVID-19-pandemian vaiheissa: järkytys, välitila ja ’paluu normaaliin’”, Ajatus.
Zuhair Al-Khafaji, Mayada and Yarub Khyoon, Ansam. 2014. “The Political Game in Alice Books: Carroll’s Satirical Vision of the Age.”
Leave a Reply