Rajalinjat, koti ja tervetulleeksi toivottaminen: pyhimyksiä ja vieraita
Teksti Irina Poleshchuk | Kuva Pauliina Mäkelä
Elämämme etsii aina kertomuksen muotoa. Kertomalla kertomuksen luomme symbolista järjestystä ja määrittelemme itsemme uudelleen. Richard Kearny kuvaa asiaa näin: ”Voimme siis yhtyä runoilijan näkemykseen, että kertomukset estävät meitä vajoamasta hämmennyksen tilaan. Halu kertoa tarinoita on nimittäin aina ollut kaipuuta eräänlaiseen ’elämän ykseyteen’.”¹ Yhteen näistä yhteisöllisen historiamme kiehtovista kertomuksista törmäsin kuvassa, joka on julkaistu useilla media-alustoilla. Kyseinen valokuva nostatti kiistan siitä, mitä se oikeastaan kuvaa. Yksi mahdollisista tulkinnoista on se, että kuva kertoo meille tarinan vanhasta palestiinalaisesta pariskunnasta, joka katselee entistä kotitaloaan. Tämän tulkinnan mukaan talossa asuisi nyt Brooklynistä muuttanut perhe. Joitakin seikkoja tarinassa on kuitenkin kyseenalaistettu, mukaan lukien väite, että toinen pariskunta olisi Brooklynistä. On myös esitetty, ettei talo ole koskaan ollut kuvassa olevan palestiinalaispariskunnan omistuksessa. Nämä epäilyt löytyvät asiaa selvittäneen faktantarkistajan päivityksestä.
Kiinnostavaa kuvassa on kuitenkin sen tallentama hetki, jona pariskunnat kohtaavat toisensa, viestien sanattomasti: ”Mitä te teette täällä?” Pariskunnista toinen on pihalla, portin sisäpuolella, ja ulkopuolella oleva pariskunta on pysähtynyt hetkeksi katselemaan portin kohdalle. Talossa asuva pariskunta tuskin pyytää palestiinalaista pariskuntaa sisään. He katselevat portin yli pitäen samalla yllä näkymättömiä rajalinjoja. Heti ensisilmäyksellä kuva johtaa pohtimaan vieraanvaraisuuden käsitteen moniselitteisyyttä: mitä tarkoittaa toivottaa joku tervetulleeksi omaan asuntoon? Onko ilmassa vihamielisyyden odotus?
Vieraanvaraisuus, rajat, vihamielisyys – kaikkiin näihin varsin tuttuihin käsitteisiin on kiinnitetty paljon huomiota eurooppalaisessa filosofiassa ja modernin ajan länsimaisessa etiikassa. Laajalti hyväksytty ja lainattu tapa ymmärtää vieraanvaraisuuden käsitettä on peräisin Immanuel Kantilta. Tämä ensimmäinen yritys ymmärtää vieraanvaraisuutta paljastaa ne erilaiset tavat, joilla toivotamme toiset – erityisesti maahamme tulleet muukalaiset – tervetulleiksi ja kohtelemme heitä. Kantin tulkinta vieraanvaraisuudesta tuo oman aikamme oikeusjärjestelmän raamit selvästi esiin. Hänen mukaansa vieraanvaraisuus merkitsee “muukalaisen oikeutta olla saamatta osakseen vihamielistä kohtelua toiselta sentähden, että hän saapuu toisen alueelle”.² Tämä ajatus pitää sisällään omistajuuden, alueen, suhteet ulkomaalaisiin sekä ”meidän” ja ”heidän” välisen suhteen. Kantin mielestä universaali vieraanvaraisuus on keino pitää yllä rauhaa, toisin sanoen keino selvittää vihamielisyydet. Kantin käsitys vieraanvaraisuudesta merkitsee myös sen hyväksymistä, että muukalainen, toinen, on läsnä omassa maassa ja kodissa rajoja kunnioittaen ja asukkaan luvalla. Näkökulma perustuu siis omistukseen, eli sen näkökulmaan, joka omistaa kodin, mukaan lukien rajat, ei kodittoman, lainsuojattoman ja sosiaalisista ympäristöistä karkotetun näkökulmaan.
’’Elämämme etsii aina kertomuksen muotoa. Kertomalla kertomuksen luomme symbolista järjestystä ja määrittelemme itsemme uudelleen.’’
Omaisuuden ja omistamisen ideat ovat eurooppalaisen vieraanvaraisuuden ja ehkä myös laajemmassa mielessä koko sivilisaatiomme ydinasioita. Vain se, mikä omistetaan ja josta nautitaan, voidaan jakaa ja tarjota muukalaiselle. Jakaminen ja vieraanvaraisuus pitävät sisällään territorion, viljelysmaan, maaperän, rajat, ravinnon ja tervetulleeksi toivottamisen, mutta myös lait, jotka rajaavat ja problematisoivat suhteen minän ja toisen välillä, itseni ja muukalaisen välillä sekä sen välillä, mikä on omaani ja mikä on toisen. Euroopan oikeusjärjestelmä rakennettiin Kantin esittämän universaalin vieraanvaraisuuden idean varaan, joka määrittelee maan sisäisen ja kansainvälisen poliittisen toiminnan rajat.
Emmanuel Levinas on valinnut toisenlaisen näkökulman kuvatessaan vieraanvaraisuutta tervetulleeksi toivottamisen käsitteellä. Vieraanvaraisuus ei tällöin ole universaali suhde vaan ainutkertainen suhde tiettyyn muukalaiseen. Valokuvassa näkyy juuri näiden kahden tervetulleeksi toivottamisen käsitteen eettinen kaksijakoisuus: kantilainen tervetulleeksi toivottaminen perustuu omistukseen, kun taas levinasilainen tervetulleeksi toivottaminen on aina ennen itseä, ennen minää ja asumusta. Tämä muukalaisen tervetulleeksi toivottaminen tulee ennen kuin nautin kodistani ja maastani, se syntyy ennen me–he-suhdetta. Ikuinen konflikti, joka kirjoitettiin aikoinaan osaksi Yhdysvaltain historiaa – Yhdysvaltoja ja sen toista –, palaa näkyviin vaihtelevissa geopoliittisissa konteksteissa, kun yhdysvaltalaisiin ja eurooppalaisiin kertomuksiin vedotaan rakennettaessa kansallista identiteettiä, joka erottuu jyrkästi muukalaisista. Tässä kuvassa korostuu jälleen kerran historiallinen, dogmaattinen jako ”meihin” ja ”heihin”, vastakkainasettelu, joka tekee meistä itsestämme ”pyhimyksiä” ja toisista ”muukalaisia”. Voidaan kuitenkin kysyä, kuka tässä kuvassa on muukalainen ja kuka pyhimys. Kuva tarjoaa useampia versioita totuudesta. Kiistanalainen viesti on yhä läsnä, eikä kuva anna yksiselitteistä vastausta. Nykyistä ”totuuden jälkeistä” aikaamme luonnehtiikin juuri se, ettei yhteenkään ”totuuteen” voi luottaa.
Mutta mitä tarkoittaa se, että ylipäänsä kerromme tämän rajoja, vieraanvaraisuutta ja tervetulleeksi toivottamista koskevan visuaalisen tarinan? Richard Kearnyn mukaan tarinan kertominen merkitsee ”symbolisten ratkaisujen antamista ristiriitoihin, joita ei voi ratkaista empiirisesti”. Hän toteaa myös, että ”prosessissa todellisuus itse muuntuu ihmeenomaisesti”.³ Kerromme visuaalisia tarinoita käsitelläksemme kärsimyksen eri muotoja. Koettu tuska, menetykset, epätoivo ja hämmennys eletään uudelleen tarinoissa. Tarinan kertomisen ja visuaalisen kertomuksen tehtävänä on täyttää tyhjyys, jonka meissä synnytti me–he-suhteen vihamielisyys.
Suomennos: Erika Ruonakoski
Leave a Reply