Agatha Christie kriisin jälkeisestä ajasta

Teksti Erika Ruonakoski | Kuva Pauliina Mäkelä

Agatha Christien teoksissa Vuoksi ja luode ja Hautajaisten jälkeen toisen maailmansodan hyökyaalto on pyyhkäissyt Britannian yli jättäen jälkeensä karun maiseman: kaatuneita yrityksiä, hajonneita perheitä, ennenaikaisia kuolemia, köyhyyttä, juurettomuutta. Mitä nykyisten hyökyaaltojen alta löytyy, kun ne ovat väistyneet?

Pandemiarajoitusten poistuttua ja THL:n julistettua, että olemme siirtyneet endemian aikaan, elämä tuntuu palanneen aiemmille urilleen – eikä sittenkään ole. Tuntuu, kuin olisimme jääneet hyökyaallon alle, emmekä nyt sen väistyttyä osaisi oikein sanoa, mikä lopulta on muuttunut. Monia muutoksista voi vain aavistella, ja niiden liitoskohdat COVID-19-pandemian, Ukrainan sodan ja ilmastonmuutoksen yhdessä muodostamaan kriisiin ovat hämärän peitossa.

Agatha Christien dekkareissa kollektiiviset kriisit kehystävät henkilöhahmojen elämää: sota on suuri epävakauttaja, joka syöksee heidän elämänsä radaltaan. Teoksessa Hautajaisten jälkeen (1953) entinen yrittäjä kertoo: ”tuli sota ja säännöstely ja sitten koko liikkeeni teki konkurssin – se oli minun uhrini sodalle, niin minä aina sanon itselleni”.

Talouden romahduksen lisäksi Christie kuvaa usein arpia, joita perheisiin on jäänyt poikien kaaduttua rintamalla. Invalidisoituminen ja rintamalta palaavien vaikeudet sopeutua arkeen ovat nekin toistuvia teemoja. Romaanissa Vuoksi ja luode (There Is a Tide, 1948) yksi päähenkilöistä, laivaston naisjoukoissa palvellut Lynn Marchmont toteaa muuttuneensa sodan myötä:  

Ihmistä uhkasi se sielullinen vaara, että hän havaitsi kuinka paljon helpompaa elämä oli jos lakkasi ajattelemasta. … Nyt, kun hän oli jälleen oman itsensä ja elämänsä herra, häntä kauhistutti se miten haluton hän oli käymään käsiksi omiin henkilökohtaisiin ongelmiinsa.

Myös COVID-19-pandemia merkitsi äkillistä katkosta suhteessa aiempaan elämäämme. Se ei kuitenkaan ole näyttäytynyt suoranaisena epävakauden aikana, sillä kaivattu ”normaali aika” on vaikuttanut paremmalta juuri suuremman dynaamisuutensa ansiosta. Vauraudessa elävät voivat kuitenkin löytää yhtymäkohdan Lynnin kokemuksiin siitä, että pandemia antoi selkeät rajat elämälle ja karsi valinnan mahdollisuuksia. Näin se saattoi jopa helpottaa valinnan vaikeuksiin ja suorittamispakkoon liittyvää ahdistusta.

‘‘Jonakin päivänä pandemian jälkeensä jättämät yhteisölliset, psykologiset ja eksistentiaaliset muodostelmat nousevat esiin kaikessa konkreettisuudessaan kuin muinaiset veistokset kuivuneista järvistä.’’

Kriisiaikoihin liittyvä jatkuva epävarmuus tuottaa kuitenkin omanlaistaan näköalattomuutta: tulevaisuus on sumuinen, ja jo tehdyt suunnitelmat luhistuvat yksi toisensa jälkeen. Näin kävi korona-aaltojen pyyhkiessä ylitsemme, ja vielä rajummin tällaisen ajallisen kutistumisen ovat joutuneet elämään läpi ne, jotka Ukrainassa ovat jääneet keskelle taisteluja. Ukrainalaisten valloitettua takaisin Hersonin kaupungin eräs nuori nainen kiteyttikin tuntojaan Venäjän miehityksen ajalta: ”Täällä elimme kuin zombiet sumussa.”

Kriisin jälkeen helpotuksen tunne on mielenmaisemaa vahvimmin värittävä tunne. Mekin, jotka emme ole eläneet sotaa käyvässä maassa, voimme pandemiarajoitusten päätyttyä tuntea jonkinlaista helpotusta. Pandemian pitkään jatkuneen kuristusotteen hellitettyä jo pelkästään se, että omaa elämäänsä voi suunnitella ilman pelkoa suunnitelmien välittömästä kariutumisesta, tuntuu ylelliseltä. Se tuntuu vapaudelta.

Ehkä ytimeltään kysymys ei olekaan siitä, että tosiasiallisesti pystymme lentämään vaikkapa Lontooseen tai tapaamaan naapureita sisätiloissa, vaan siitä, että pystymme tekemään valinnan ja uskomaan sen toteutumiseen. Kyse on suhteesta tulevaisuuteen: emme elä kuin zombiet sumussa vaan kykenemme ohjaamaan elämäämme ainakin jossakin määrin.

Toisaalta sumun peitossa on se, mitä pandemia on jättänyt jälkeensä. Tuo jokin on läsnä mutta silti piilossa. Jotakin yllättävää on jo piirtynyt näkyviin: etätyöskentelyn kasvanut suosio muuttaa ja kenties myös haurastuttaa opiskelu- ja työyhteisöjen sosiaalista elämää, heikentää kauppojen ja ravintoloiden kannattavuutta ja vaikeuttaa tapahtumien järjestämistä. Etäläsnäolon tekninen helppous nakertaa fyysisen yhdessäolon mahdollisuuksia.

Onko kyse vain hetkellisestä muutoksesta? Jos ei, syntyykö tätä suuntausta vastaan jokin reaktio? Mitä häviää pysyvästi? Mitä jää? Jonakin päivänä pandemian jälkeensä jättämät yhteisölliset, psykologiset ja eksistentiaaliset muodostelmat nousevat esiin kaikessa konkreettisuudessaan kuin muinaiset veistokset kuivuneista järvistä.

Kirjallisuus

Christie, Agatha. 1978. Hautajaisten jälkeen. Suom. Eero Ahmavaara. Helsinki: Femi. (Alkuteos After the Funeral, 1953.)  

— 1988. Vuoksi ja luode, teoksessa Bertramin hotellissa ja Vuoksi ja luode, 201–392. Suom. Anna-Liisa Laine. Helsinki: WSOY. Suomennos julkaistu ensimmäisen kerran 1977 erillisenä teoksena. (Alkuteos There Is a Tide, 1948.)

 Ruonakoski, Erika. 2022. ”Ajallisuus ja rationaalisuus COVID-19-pandemian vaiheissa: järkytys, välitila ja ”paluu normaaliin”. Ajatus 79, 73–102.

 Saarikoski, Jyrki. 2022. ”Juhlahumua Hersonissa: Ukrainan joukkojen vapauttaman kaupungin asukkaat iloitsevat”, Yle 14.11.2022, noudettu 15.11.2022. Naisen repliikki löytyy artikkeliin sisältyvästä Reuters-videosta, jonka on editoinut Marja Väänänen.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

c

Lorem ipsum dolor sit amet, unum adhuc graece mea ad. Pri odio quas insolens ne, et mea quem deserunt. Vix ex deserunt torqu atos sea vide quo te summo nusqu.