Eurooppa puutarhana: luku 2
Teksti ja kuva Jaakko Vuori
Inho on perinteisesti liitetty erilaisiin materiaalisiin asioihin kuten ulosteeseen, jätteeseen, kuolleeseen ruumiiseen ja erilaisiin ruumiin nesteisiin kuten vereen sekä sylkeen. Myös erilaisia eläimiä kuten tiettyjä hyönteisiä, yhteen keräytyneitä hyönteisten joukkoja ja esimerkiksi torakoita on pidetty olemukseltaan inhottavina. Eräs selitys näiden asioiden inhoa herättävälle luonteelle on, että niihin saattaa liittyä pelko tartunnasta.
Sara Heinämaan mukaan Aurel Kolnain fenomenologinen analyysi poikkeaa perinteisistä esityksistä, sillä siinä inho ei edellytä uskomuksia, esimerkiksi pelkoa tartunnasta. Sen sijaan tietynlaiset asiat herättävät inhoa välittömästi. Esimerkiksi toukkien kalvaman mätänevän ruumiin näkeminen saa kavahtamaan vaistomaisesti, mutta samanaikaisesti herättää mieltä värisyttävän kiinnostuksen. Yhteistä mainituille inhottaville asioille on ennen muuta eräänlainen olemisen tapa, Heinämaa esittää. Toisin sanoen inhottavia eivät ole tietyt asiat tai olennot sinänsä, vaan niiden tapa olla sitä mitä ne ovat. Esimerkiksi mätänevän ruumiin herättämää inhoa luonnehtii kokemus elämän ja kuoleman erikoislaatuisesta yhteenliittymästä. Ruumiista nauttiva kuhiseva toukkien armeija näyttäytyy eräänlaisena elämän ylimääränä, mikä ei tottele muuta päämäärää kuin itsensä ylläpitämistä. Valolähteen eteen kerääntynyt parveileva joukko hyönteisiä puolestaan liikkuu kuin epämääräinen massa, jonka yksittäisiä jäseniä on mahdoton erottaa. Inhottavaa on siis ennen muuta tarkoituksellisen elämän romahtaminen pelkäksi elämäksi: rajaton ja tuhlaileva elämänvoimien purkaus, joka siittää vain kuolemaa!
Ranskalaisfilosofi Georges Bataille oli yksi Kolnain lukijoista. Hän liittää inhottavien asioiden joukkoon muun muassa ”roskaväen”. Roskaväki tai niin kutsuttu ”ryysyköyhälistö” on Marxin ajattelussa erotettava työtätekevästä proletariaatista, koska se on kykenemätön paitsi tekemään työtä myös ”ymmärtämään omaa parastaan” ja siten sen hillitön subjektiivisuus ja mielivaltaisuus tekee kaikenlaisista ”irtolaisista, palveluksesta vapautetuista sotilaista ja pakkolaitosvangeista, karanneista kaleeriorjista, rosvoista ja ryöväreistä sekä taskuvarkaista” kykenemättömiä poliittiseen toimintaan.
Roskaväelle annetut luonnehdinnat muistuttavat Kolnain kuvausta inhon kohteesta. Se nimittäin kerääntyy yhteen mielivaltaisesti vain purkautuakseen uudelleen ja siis liikkuu sellaisten päämäärien mukaan, joiden ei voida käsittää olevan yleisiä. On siis outoa, että Kolnain analyysissä inhottavaksi määrittyy juuri ”paljas elämä”: rajaton ja mitaton eli sellainen, joka ei pysy omalla paikallaan vaan tahmean nesteen, massan tai roskaväen tavoin liikkuu vailla järjestystä ja päämäärää. Se mitä Kolnai kuvaa inhottavaksi, vastaa myös Raspailin kuvausta ”viimeisen mahdollisuuden armadan” matkustajista.
”Tällaiselle ajattelulle eurooppalaisen sivistyksen suurin uhka ja osoitus aikojen rappiosta on kännykkäpeliä pelaava Jonne, joka ’ei enää lue’.”
Eurooppalaisen perinteen puolestapuhujien vastenmielisyyden kohde on usein ”sivistymätön moukka”, joka ei osallistu Euroopan ideaa koskevaan loputtomaan keskusteluun. Esimerkiksi romaanikirjailija Milan Kundera määrittää modernin romaanin suureksi saavutukseksi sen, ”että [romaani] opetti lukijat olemaan uteliaita toisten suhteen ja ymmärtämään omista poikkeavia ajatuksia”. Todellinen suuri taideromaani voidaan siten erottaa pelkästä ”muodikkaasta taiteilusta” seuraavan kriteerin avulla: jokainen todellinen romaani tulkitsee uudelleen romaanin historiaa, ja vastaavasti ”teoksen arvon ja merkityksen voi erottaa oikein vain suuressa kansainvälisessä kontekstissa” eli eurooppalaisen romaanin perinteen osana ja sen uudelleen artikuloijana.
Pyhä Eurooppa -matkakirjan kirjoittaneelle radikaalille traditionalistille Aki Cederbergille eurooppalaisen perinteen vihollinen on puolestaan turisti, joka ainoastaan nauttii kauniista maisemista ilman yritystä tavoittaa vierailemiensa paikkojen henkinen merkitys. Hän kirjoittaa esimerkiksi seuraavasti:
Venetsia näyttäytyy välähdyksinä. Aamuisin veneiden ääniä, veden liplatusta, airot kolahtelevat gondolien kylkiin, rautapaitaiset gondolieerit kajauttavat laulunsa ilmoille. Rakastavaiset vaeltavat käsikkäin kujilla. Pastellinvärisiä rapistuvia taloja, länsimaisen ja itämaisen liitto. … Kaupungissa on melkein liikaa kauneutta, mutta myös päivisin liikaa ihmisiä. Kujia täyttävät, kirkkaisiin väreihin pukeutuneet turistit näyttävät irvokkailta ajatonta kauneutta vasten.
Portugalilainen Sintran kylä on hiljainen … Koirien haukuntaa, satunnaisia autoja ja jossain kaukana heliseviä kelloja lukuun ottamatta kylän mukulakivikaduilla ei näy eikä kuulu mitään. Tämä taianomainen sininen hetki eroaa jyrkästi aamusta ja iltapäivästä, jolloin lihavien ja meluisien turistit tukkivat kadut ja täyttävät mautonta ruokaa tarjoilevat ravintolat ja ylihintaista rihkamaa kaupittelevat puodit.
Niin Kundera kuin Cederbergkin ovat siis eurooppalaisen perinteen puolustajia. Lihavat, meluisat ja kirkkaisiin vaatteisiin pukeutuneet kaduilla parveilevat uutta elämystä metsästävät turistit voidaan rinnastaa kaunokirjalliseen rihkamaan eli sellaisiin romaaneihin, jotka ovat vailla historiaa kieltäytyessään osallistumasta perinnettä ylläpitävään loputtomaan keskusteluun. Molemmille vihollisen tunnistaa siis eräänlaisesta hyvän maun ja erottelukyvyn puutteesta. Tällaiselle ajattelulle eurooppalaisen sivistyksen suurin uhka ja osoitus aikojen rappiosta on kännykkäpeliä pelaava Jonne, joka ”ei enää lue”.
Leave a Reply