Eurooppa puutarhana
Teksti ja kuva Jaakko Vuori
Euroopan unionin ulkoasioiden edustajan Josep Borrellin taannoinen puhe herätti tyrmistystä. Puheessaan Borrell rinnasti Euroopan ”puutarhaan” ja muun maailman ”viidakkoon” sekä vihjasi viidakon voivan ”vallata puutarhan”. Rinnastus toi mieleen kolonialismin ja myös eräänlaisen rasismin dialektiikan. Mutta miksi rasistisen kuvaston viljelijät ovat niin kiinnostuneita inhonsa kohteen vastenmielisistä piirteistä? Mitä sivistyksen ja barbarian kaltaiset vastakäsitteet kertovat eurooppalaisen ajattelun suhteesta vieraaseen ja toiseen?
”Eurooppa on puutarha… muu maailma on viidakko, joka voi vallata puutarhan… viidakon kasvuvauhti on huima…”, Euroopan unionin ulkoasioiden edustaja Josep Borrell totesi puheessaan Euroopan diplomaattiakatemialle. Suurlähettiläät hän puolestaan näki puutarhureina, joiden tehtävä on ”astua viidakkoon”. ”Tehtävänne ei ole pitää huolta puutarhasta, vaan viidakosta sen ulkopuolella”, hän päätti vetoomuksensa. Puhe herätti tyrmistystä ja Borrell pahoittelikin sitä jälkikäteen.
Puheessaan Borrell teki eron puutarhan eli sivistyneen Euroopan ja sitä uhkaavan vaaran eli tässä tapauksessa viidakon välillä. Toinen termi jälkimmäiselle on perinteisesti ollut ”barbaria”, joka erään etymologian mukaan on yksinkertaisesti onomatopoieettinen nimitys sille, miltä kreikkaa osaamattomien puhe kuulosti kreikkalaisten korvissa. ”Barbaari” ei siis ole ainoastaan ihminen, joka puhuu eri kieltä kuin itse vaan myös henkilö, jonka puhe omiin sivistyneisiin korviin kuulostaa käsittämättömältä mongerrukselta. Sivistystä ja barbariaa voidaan siten kutsua ”asymmetrisiksi vastakäsitteiksi”. Tällaisia käsitteitä ovat historiallisesti olleet mainitun parin lisäksi esimerkiksi ”kristikunta ja pakanat”. Niiden avulla yksi ryhmä määrittää itsensä ”sivistyneeksi” tai ”kristikunnan edustajaksi” ja kutsuu toista negatiivisella termillä. Kielenkäytön tarkoituksena on oman ryhmän identiteetin ja yhtenäisyyden luominen rajaamalla se negatiivisesti määritetystä ”toisesta”. Sivistyksen taantuminen barbariaan onkin läpi historian ollut vaara, johon vetoamalla on vaadittu esimerkiksi Euroopan hengen uudistamista ja puolustauduttu kaaoksen voimia vastaan.
Kolonialismin lisäksi Borrellin puhe tuo kuitenkin mieleen myös eräänlaisen rasismin dialektiikan. Sen ymmärtämiseksi on paikallaan tarkastella ”puutarhan” ja ”viidakon” eroa hieman seikkaperäisemmin. Puutarhaa voi pitää järjestyksen alueena, jossa kaikki on omalla paikallaan kokonaisuuden palveluksessa. Puutarhaa on kuitenkin alituiseen hoidettava, jotta puut, pensaat tai nurmikko eivät alkaisi rehottaa. Järjestyksen ylläpitäminen edellyttää siis rikkaruohojen ja tuholaisten hävittämistä. Puutarhaan verrattuna viidakko on sen sijaan epäjärjestyksen ja rajattoman kasvun aluetta: villi tila, jolta järjestys on raivattava. Jo sanan ”kulttuuri” etymologia viittaa maanviljelykseen ja siten asuttavan maan valtaamiseen autiomaalta tai viidakolta.
”Miksi rasismin dialektiikassa toinen on yhtäältä inhon, mutta toisaalta miltei eroottisen mielenkiinnon kohde?”
Uuden oikeiston kulttikirjaksi muodostuneessa Jean Raspailin romaanissa Pyhien leiri Intiasta lähtenyt ”viimeisen mahdollisuuden armadaksi” nimetty pakolaislaivasto uhkaa rantautua Ranskan rannikolle. Laivasto ja ne eurooppalaiset, jotka tuntevat empatiaa hädänalaisia kohtaan, nähdään teoksessa Ranskan katolisen perinteen ja säätyerotteluun perustuvan yhteiskuntajärjestyksen horjuttajina. Romaanissa laivojen matkustajia ja siten länsimaista järjestystä uhkaavaa ”toista” luonnehditaan muun muassa epäsikiöiksi ja syöpäkasvaimeksi, pakolaislaivaston yllä puolestaan leijuu eritteiden ja pesemättömien ruumiiden löyhkä, ja niiden matkustajat ovat haluttomat hautaamaan kuolleensa, jotka he heittävät yksinkertaisesti yli laidan. Kohti Ranskaa purjehtivan ”viimeisen mahdollisuuden armadan” pakolaisjoukkoa kuvaillaan myös massaksi, josta on mahdoton erottaa yksilöitä. Heille on tyypillistä seksuaalinen halu, joka ei erottele sukupuolia: ”miehet olivat naisten kanssa, miehet olivat miesten kanssa, naiset olivat naisten kanssa, miehet olivat lasten kanssa, ja lopulta lapsetkin olivat toistensa kanssa leikkien pehmoisilla käsillään lihallisen onnen ajattomia leikkejä”.
Romaanin kuvaukset, jotka jätän tätä seikkaperäisemmin lainaamatta, ovat siinä määrin aistivoimaisia, että on paikallaan kysyä, miksi Raspail on niin kiinnostunut inhonsa kohteen vastenmielisistä piirteistä. Toisin sanoen miksi rasismin dialektiikassa toinen on yhtäältä inhon, mutta toisaalta miltei eroottisen mielenkiinnon kohde? Entä mitä on inho?
Leave a Reply