Kun taivaallinen ylkä syntyi syöpäläiseksi 

Teksti ja kuva Jaakko Vuori 

Katastrofit saavat ihmisen etsimään oikeutusta tulevalta tai pitäytymään totunnaisissa, jo pätevyytensä menettäneissä toimintatavoissa. Luottamus siihen, että kokemus jatkaa kulkuaan saman pysyvän tyylin mukaisesti on inhimillinen, liian inhimillinen, taipumus. On nimittäin olemassa myös absoluuttisia katastrofeja: onnettomuuksia, joiden jälkeen mikään ei ole ennallaan. Millainen elämänmuoto kykenisi luopumaan tulevan lunastuksen odottamisesta?

Niin jatkavat kaikki, kukin tavallansa, jokapäiväistä elämää, harkiten ja harkitsematta. Ja kaikki näyttää kulkevan tavallista kulkuaan niin kuin ennenkuulumattomimmissakin tapauksissa, joissa kaikki on vaaranalaista, yhä eletään ikään kuin pelissä ei olisi mitään.

Goethe, Vaaliheimolaiset

1900-luvun filosofiassa on vallalla käsitys, jota voidaan kutsua ”diakroniseksi holismiksi”. Termi viittaa siihen, että ihmisyksilön elämä on ajassa hahmottuva kokonaisuus; nimenomaan kokonaisuus, ei mikä tahansa kokoelma toisiinsa liittymättömiä tapahtumia. Itseytemme muovautuu elämämme kulussa, joten yksilön tai persoonan yhtenäisyys ei voi olla muuttumaton samuus.

Filosofiassa ajassa muovautuvan itseyden yhtenäisyyttä on usein verrattu melodiaan tai kertomukseen. Näin on esimerkiksi fenomenologiassa. Melodia muodostuu erilaisista osista: sävelistä ja niiden motivoidusta kokonaisyhteydestä. Samoin on yksilön ajallisen olemisen laita, kuuluu väite. Persoonan ajallinen yhtenäisyys on löydettävissä ennen muuta siitä tavasta, jolla kokemukset motivoivat toisiaan ja siten kokonaisuutta. Edmund Husserlin termein niin persoonan kuin melodiankin yhtenäisyys on siis ennen muuta ajassa muotoutuvaa ”yhtäpitävyyttä” tai kirjaimellisesti ”yhtä-äänisyyttä” (Einstimmigkeit).

Verrattiinpa yksilön elämän ajallista yhtenäisyyttä sitten melodiaan tai kertomukseen, sisältyy näkemykseen tietynlainen teleologian eli päämääräsuuntautuneisuuden ajatus. Näiden käsitysten perusajatus on siis sama. Niin melodia kuin kertomuskin hahmottuvat ajassa niin, että niiden osat motivoivat kokonaisuutta ja päinvastoin. Yhtäältä voimme yksilöidä erilaisia tapahtumia elämässämme, esimerkiksi palauttamalla muistiin jonkin tapahtuman lapsuudestamme. Toisaalta nämä tapahtumat saavat kuitenkin mielensä ja merkityksensä ainoastaan elämämme kokonaisuuden mittasuhteisiin asetettuina.

”Diakronisen holismin” seuraus on kuitenkin, että radikaalikin katkos elämänhistoriassa voidaan kokea ainoastaan mahdollisuutena uuden yhtäpitävyyden löytämiseksi. Olennolle, jonka elämä suuntautuu Husserlin sanoin ”yhtäpitävyyteen itsensä kanssa”, katkos voi olla ainoastaan kriisi tai ristiriita, joka ratkeaa ”korkeammassa yhtäpitävyydessä”; elämänmuodossa, joka on totuus aiemmasta.¹

Onko siis niin, kuten filosofi Catherine Malabou arvelee kirjassaan Sattuman ontologia, että ”ajan myötä tullaan lopulta siksi, mitä ollaan, kustakin tulee vain se, mikä hän on”? Voivatko ruumiin tai sielun muutokset siis ainoastaan vahvistaa ”identiteetin pysyvyyttä”?

¹ Käsittelen persoonan ajallisen yhtenäisyyden ja muistamisen ongelmia Husserlin filosofiassa tarkemmin tuoreessa artikkelissani (2021).

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

c

Lorem ipsum dolor sit amet, unum adhuc graece mea ad. Pri odio quas insolens ne, et mea quem deserunt. Vix ex deserunt torqu atos sea vide quo te summo nusqu.