Hämärä: luku 4.
Teksti Jaakko Vuori | Kuva Pauliina Mäkelä
Kontingenssia voi kuitenkin olla myös kokemuksellisesti liikaa. Yllättävää kyllä, kontingenssin ylimäärä on saman kehityskulun kääntöpuoli, minkä päätepiste on Helsingin Sanomien pääkirjoitus. Tätä kehityskulkua on kutsuttu ”kapitalismin uudeksi hengeksi”, tai ”performatiivisuuden kultiksi”. Toisinaan on puhuttu ”yrittäjyyden muuttumisesta antropologiseksi paradigmaksi”.
”Globaalin talouskilpailun ja yritysten menestyksen” vaatimat uudistukset työttömyysturvaan ja sosiaalietuuksiin perustellaan usein ”aktiivisuuden” ja ”osallisuuden” vertauskuvin. Tämä on ymmärrettävää, sillä yksilöllisen aloitteellisuuden, kommunikaation ja itsensä kehittämisen vaateet ovat nykyisen yhteiskunnallisen todellisuuden ydintä. Samaiset imperatiivit säätelevät niin nykyistä koulutusajattelua, jonka mukaan koulutuksen tehtävä on ”valmentaa nuoria kohtaamaan tulevaisuutensa”, kuin syrjäytymistä koskevaa yhteiskunnallista keskusteluakin, jossa leipäjonojen asiakkaiden varsinaisen ongelman sanotaan olevan aktiivisuuden ja osallistumisen puute.
’’Masennus on tosiasiassa kapitalismin uuden hengen peilikuva. On huomionarvoista, että masennuslääkkeillä ei nykyisin hoideta ainoastaan masennusta vaan myös pakko-oireista häiriötä, yleistynyttä ahdistuneisuushäiriötä, sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja niin edelleen – siis kaikkia sellaisia häiriöitä, joiden ytimessä on kykenemättömyys.’’
Tällä tavoin liikkeenjohdon opit tuodaan siis osaksi ihmisten arkipäivän itsehallintaa. Siksi niin psykoterapiassa kuin työttömien aktivointitoimissakin on tarkoitus tuottaa yksilöitä, jotka kykenevät toimimaan itsestään käsin, muokkaamaan sekä muovaamaan itseään omien resurssiensa pohjalta.
Kapitalismin uusi henki näkyy niin ikään siinä, että kysymys hyvästä elämästä muuttuu yksityiseksi ja yksilölliseksi, jokaisen ihmisen yksin omista resursseistaan käsin ratkaistavissa olevaksi ongelmaksi. Toisin sanoen nykyisen yksilöllisyyden mittapuu on itsetoteutus. ”Löydä oma juttusi”, ”tavoittele unelmiasi” – nämä lauseet ovat tämän itsetoteutuksen eetoksen ylimpiä maksiimeja. Koska jokaisella on oma juttunsa ja omat unelmansa, ei itsetoteutuksen prosessille kuitenkaan voida asettaa mitään sille itselleen ulkoisia päämääriä tai mittapuita. Sen ainoa mittapuu on siis itseyden kokeellisuus ja esikuva moderni, kokeellinen taideteos.
Itsensä koettelu, mahdollisuuksille ja riskeille altistuminen… Juuri siksi kaikenlaiset yrittäjät niin kovin rohkeasti kertovat myös epäonnistumisistaan!
Kapitalismin uuden hengen ytimessä on siten ajatus mahdollisuuksien rajattomuudesta, mikä muistuttaa demokratian ja hyvinvointivaltion kahleista vapautetun pääoman rajatonta vapautta. Tämän hengen ruumiillistavasta yksilöstä on puolestaan tullut eräällä tapaa suvereeni, joka on ottanut Jumalan paikan. Tälle kaikkivaltiaalle ei mikään ole eikä minkään tule olla mahdotonta.
Koska yksilöltä siten edellytetään kokeilunhalua – aloitteellisuutta ja rohkeutta sekä päätöksentekoa – saattaa kokeilullisuuden vastinpariksi muodostua barokista lähtien tunnettu suvereenien vaiva: melankolia. Jo suvereenit barokkiruhtinaat kärsivät ajoittaisesta kyvyttömyydestä tehdä yhtä ainoatakaan päätöstä. Kuten nykyisen masentuneen heidät lamautti mahdollisuuksien laiminlyönnin sietämätön pelko.
Toisaalta mikäli ”kaikki on mahdollista” on jokainen toteutunut mahdollisuus aina alempiarvoinen siihen nähden, mitä voisi olla. Suvereenin yksilön on siis kohdattava myös alituinen pitkästymisen vaara: mikään hänen pyrkimyksensä tai yrityksensä ei voi osoittautua lopulliseksi, sillä mahdollisuuksien avoimuudessa se voi aina osoittautua kyseenalaiseksi. Silloin kaikki mahdollisuudet ovat kuitenkin myös keskenään tietyllä tapaa samanarvoisia.
Masennus onkin tosiasiassa kapitalismin uuden hengen peilikuva. On huomionarvoista, että masennuslääkkeillä ei nykyisin hoideta ainoastaan masennusta vaan myös pakko-oireista häiriötä, yleistynyttä ahdistuneisuushäiriötä, sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja niin edelleen – siis kaikkia sellaisia häiriöitä, joiden ytimessä on kykenemättömyys. Sosiologi Alain Ehrenbergiä mukaillen ei ole siis lainkaan hämmästyttävää, että yksi ainoa pilleri voi ruumiillistaa toivoa vapautumisesta psyykkisestä kärsimyksestä.
Masennuksen ytimessä oleva kykenemättömyys tehdä valintoja juontaa juurensa tietoisuuteen mahdottomuudesta toteuttaa jokainen eteen tarjoutuva mahdollisuus. Fear of missing out – tunne jäämisestä vaille huomiota, tunne mahdollisuuksien laiminlyömisestä – on usein yksilön suvereeniuden kääntöpuoli. Yhtä lailla lamaannus kuin pakko olla läsnä kaikkialla, missä vain tapahtuu, ovat sen mahdollisia seurauksia. Masentuneen syyllisyys puolestaan juontaa juurensa ennen muuta hänen estyneisyyteensä, joka on sekin eräänlaista kykenemättömyyttä: häpeää ja syyllisyyttä siitä, että ei kykene tekemään valintoja, asettamaan tavoitteita, olemaan sosiaalisesti aktiivinen ja luomaan yksilö- ja urakehityksen kannalta välttämättömiä suhteita.
Tällä tapaa kontingenssin ylimäärä motivoi masennusta ja poliittista apatiaa.
Leave a Reply